Heeskalan Hetamar siellä huivillasa huoto ja perästä pyers, että pöly hammeessa korkkiruuvvina kiers. Ja kun tapas ja pysäötti niijjoomaan, niin polviperälle yritti nyykistöö. Hetamar niist nokkoosa ja julukus, että hään oes, jos ilikiis, niin kun koapatuita ryynipiiraeta, jos kirkherra ottas ja alentus pyhänä purasemmaan. Ja oes parraeks oekeen hyvvee kokkelijjae, että jos —!
Pyörshän se Kelekreen kulun kuultuvasa kun pyörssii takasi. Kursaelemata tiijettäköön niät, että hän Herran paemeneks ol semmonen rasvaruokiin vetävä ja makkararuuvvat hänest' ol hyvvyyvven paras annos. Aattel vielä, että torkkukoot kirkkovieraat uamutuimaasa vartin par.
Hetamar viijjä hyssyytti Kelekreenin Heeskalan herraspuolelle. Enstäsä tarjottiin kahvija, sitte vortviinijä, sitte kahvija ja limulaatija. Hetamarin Marloviissa tuukkas pöövvän ja laetto semmosest portsut, että siunoomaan pit ruveta ruuvvalle päästyvä. Kirk'herra pur' ja pit' makkeita puhheita palasten välillä. Ee jiäny kun ruotija ja makkaran nahkoja ja tyhjät kokkelkoolit talosta talon pöövvälle kokottamaan.
Kun ol vielä kullautettu kahvit, niin kuultiin jo kolomannen kerran papinkelloen pampattavan. Sillon vasta viäntäys kirkherra taipaleelle. Porstuvassa vielä kiitellessä molemmin puolin pist' emäntä vielä paperiin pannun ryynmakkarapakkeetin pastorillesa. Ja niin panneutu Kelekreen kelekuttelemmaan kirkkotielle. Pakettisa pist' rokkisa takataskuun.
Kelekreenin puhkuissa veräjältä tielle heräs Heeskalan hienohaestinen Hallii par unista hyvästijä haokahtammaan. Kelekreen ee siihen huohmiota heettännä. Mut tarkkasilmänen sivullinen oes helepost' hoksanna, mitenkä Hallin tiirusilimät äkkiä sirkesivät ja sieramet supistu ja loajen. Ja niin alako Halli hölökkäästi kirkherran kintereellä tuon tuostae kuonollasa koukaten rokin kieppuvia helemoja. Ja kun ol' piästy oejjustielle, sae Halli kampraatiksesa jonnii kulukukoeran. Yhessä alettiin lähennellä kirkherran kinttuja. Ol' älynnä toenennii koera, mikä vietink takataskulla ol. Siinä astua pylykkästessä ol hieraonna makkaroen piältä paper ja makkeenruskee ryynpiä pulupahtanna essiin. Kelekreen sit' ee mukavissa mietteissäsä älynnä.
Kirkkomäellä ol' jo puelkymmentä piskiä siinä makkaran vahissa. Alettiin kilipaelun kiihkoutuin käyvvä rohkeemmiks, ja pastorin pit jo par kertoo takakätteen potkastae peälle käöpijä. Perräöttiin ja palattiin, ja niin yks koeran vötkäle äkkiotolla riipas riippuvan makkaran niin, että ol' Kelekreen selälleen keekahtoo. Siilon vasta kirkherra hoksas tämän tavaran tassuun ja äkkeestyin paenautu pelastammaan makkeeta lahjoo. Voan ee jaksanna juosta, ee auttanna moanitus eekä kutunta — makkara män ja tuntuvat koerat siitä kauvempana hampaat irvissä ottelevan.
Harmissaan ja helemojjaan vilikuillen paenautu pastor sakastiin. Siellä kopas taskujasa ja tallust' pyttyysä ja paenaotu puhumaan tämän moaliman kattoovaisuuvesta. Kesken puhheesa huohmas, mitenkä avomesta akkaen ovesta pujaht par äsköstä tavaran tassoojaa rist'kongille ja alakovat alasilimäsinä penkkiin alate pujotteleija. Pastor' kok' pittee silimällä näetä karvasija kirkonkävijöetä.
Niin lämpes siinä Kelekreen kielen laolaessa ja unneutti koerat, makkarat ja muut…
Kun suntijo arvel soarnan hipuvan loppuvasa, hiip' hän sakastiin ja sieppas kuulutuskirjan. Lapikasjalassa sitte tuskin monenkaan unen hooreessa kököttävän älytessä pujaht soarnastuoliin. Noos vähän matkoo rappuja ja kurkottaen sae kässiisä soarnoojan rokin heleman. Alakaen hilijoo nyhtee suntijo sihis, että: — Teäll' oes kuuluutuksija! Teäll oes…
Jos ollessa mänössä seehtemännen taevaan ihanimmissa iloessa, havaht Kelekreen rokkisa liepeen liikkeeseen… Kamalin tojellisuus havaht etteen — ästkara! koerat — makkarat — kyllä minä —!