Ja äkkikäänteellä Kelekreen kiänty makkaran varkaeta vasten. Nous jalaka ja potkasta sivvautti, ettee kun viuhahti. Pastorin paksuin huuliin väliltä kuulu vielä hihkasu, että koerat — -hanat ne! Ja urotyösä tehtyväsä Kelekreen aeko kiäntyvä häirittyvä puhettasa jatkamaan.
Voan allaalt tuolin rapuilta ja juurelta kuul' semmonen metel, että jäe suu auk papiltae, ja seurakunta ol soaha halvauksen kun niin varomattomasi pit unesta herätä. Ensin kuulu rapuilta uikaus, sitten kolinkolia, mökkee ja suntio se sieltä jos jonniilaesessa kauniissa koarteissa ja pyörteissä puksaht ällistelevän seurakunnan silimiin etteen. Kuulutuskirjasta ee kun sinkoel lehet ympärillä istuviin silimille. Siihen heräs lukkarii ja luul tämän kohun johtuvan siitä, että seurakunta ol hengässy soarnarukouksen piälle ja oekassu ruumistasa. Muistaen velevollisuutesa tarras lukkar urkuin käsiks ja samassa paohasivat urut ja lukkar yhessä:
»Tulkaa kaikki, katsokaatle piinaa rakkaan Herramme.»
Mut siitä lähtiin ovat meejän Kelekreen ja suntio kantaneet hampaankolossa kaunoo toesillesa. Kinkeril ee uskalleta Kelekreenille ryynmakkaroeta näkemiin ulottuuvviin tuuvva — se kun soap muuten ruuvvan tuntevan kirkherran ihan vihanvimmoen.
VIITAKEVAANUT
Niihin Kilijuvan kuuluks käöneehin viitakevaanuin anto oekeestasa osviitingit ja riitingit rutakkolaesten rovastvaenoo Kuusveltti. Myö kun oltiin viime kevätkelillä Ottulassa kinkerpuuhissa ja oekeen uskolla ukoessa ja akoessa siinä seuvun sikjoehin sivussa yrkäeltiin suaha selevee sanan mänöstä, niin se rovast aena alavarriisa semmosissa pahimmissa pulumakkeissa ryöstäyt puhheilla sotkun selevikkellyin. Erräässä eksyköhassa se sitten panneutu puhheisiin niistäe entisistä ekjyytistä ja israjeelin pakopuuhista sieltä Vaaraoonin moanpaekasta. Vuan sitte kerto, että jo katu se ekjyyttineesar ja jälestä läks ajjoo ramuvammaan kaekkine sotakomppeenesa. Sill' ol ollu sitte semmoset kummat kiessittii tae vaanut muvassasa, että ol kuppeehin semmosia varrettomia viitakkeita vitastettu ja orriit eessä, ettei kun karskaata kärriin kansa sakkeempaan sotakahhuun ja kuatu terriin miestä kun lakovarista. Vuan ee eestännä nekkään, Seepaotti kun otti ja hukutti Punaseen merreen koko meeningit kiessinesä ja kiessissä olioenesa.
Mikähän lie niistä rovastin rupatuksista mittäe meenaettu, vuan aenae se Junnupetteriin uskolla uppos. Ne viitakevaanut rupes mielessä myrräelemään; ja jo alako aatteluttoo, että elähän jos tässä oes Kilijuvvaannii ne ekjyyttiin etevät kulukuneuvot ja pyyvykset pyvätä. Mut' ei vielä vuan tullu ryhytyks reestoomaan niitä ruastelemmaan, vaekka niin selevenä ol silimissä kangertelemassa unissa ja hereillä niihin huamu ja pienemppii rakenne. Ee niät sattunna semmosta sottoo Kilijuvan korpiin, joss' oes osanna ottoo ja sitte rynnistöö ja koettoo sen rovastin kehumisen toen pohjoo. Iliman aekojaannii oes ollu vähä ilikeetä immeesten ivvaelulta ajella, vaekka vuan niin kuin yrikkeeks esmerkiksi kevvään lumista pistävässä perkkuuniityn pensaekossa.
Siitäpä vihollisen puutteesta ei tullu Junnupetter Juljaanallekkaan julastuks mielesä myrreyttäjjöä, iteksesä vuan vetoe, että elähän kun ottas' vuan nuo meejän suokorit ja ne pistäs riihrattaen niskaan ja sitte sites puelkymmentä pitkee, viime heenäkelillä huonoks kallituita kaeslaviitakkeita vetreillä vitaksilla kuppeille ja Perhon oekeen kyntövaljaessa etteen, niin — mahtasko kuatumata kekkeillä eessä ekjyytti tai muu muhameetti —!
Vuan aeka kuluk ja viitakevaanut alakovat hälävetä hankoomasta mieltä, kunnekka kiännyttiin jo syyskesälle. Mut siilon ne saevat uutta onkoo ne vaanuviitteet ja tos' niistä tulj, kun tullii.
Se johtuu siitä vanahasta riijjasta sen Kilijuvvan nuapurin, Noosijaesen kansa. Siitä ijänikuisesta äpäreahosta. Kun niät Junnupetter Juljaanan akaksesa otti, ja Juljaana män semmosesta rikkaasta talosta Junnupetterin leepiin, niin se sae myötäjäesiksesä muun muvassa siinä Kilijuvan kuppeella kyyhöttävän niittypalstan, jonka toinen raja juoks' niihin Noosijaesten muahan. Ja vaekka olj vatkutettu niille nuapurille hyvättii vueskauvet aejan ajusta, niin ei ollu apua. Ja laskivat sitten hyväkkäät aena karjasa kaluammaan siihen vieraalle vaenijolle. Renkpoejat ol usseennii nähneet, mitenkä vasikat ja varsat aena rajapensaekon yl' ryöstäyvät ja lahmasivat luppoovan äpärteen kun luuvvituks'.