Kun Juljaana tännäe heinaekana hok' kuulleesa Noosijaesten kelloen äpärteessä kalakattavan, äkämysty Junnupetter julumimmillesä. Ee virkkanna kuitenkaan sanaks' kelepoovoo kellekkään, vuan iteksesä arentieras, että syötättä sennii äpärerosvot viimestä kertoo. Minä kun tästä työntäön puuhan pittoon, niin vieläköön kellot kalajaa Kilijuvan kejoella!
Siilon se silipas ne viitakevaanut tuas tottuuvella mieleen. Ja Junnupetteristä passas tämä hetki niin helekutin hyväst' niihin kokkeeluun. Tae jos ei just' aevan kun ekjyyttiin tavon, niin siihen sorttiin. Junnupetter puulautu taas tuumaeluun ja — tek toen. Illan hämärteessä hiip' ensin aettaan ja eht'ne kaislaterät. Niihin kansa kiers' sitten rukkiin suojassa äpärteelle ja kyykkysissäsä painaltu pensaekkoon. Siellä sitten syönty riitinkijään rustoomaan. Ite vaanut pit' pottoo puuhista ja muuten muovata omasorttinen sotapyyvvink. Eht vuan poletumman karjanpolun ja sinne vitoella sitel raatoja polun varrelle. Oekeen vee suun muikeeks' kun silimäel vehkeitä valamiina. Ja niissä puuhissa pittii niin hyvän ruppeeman, että kuul' jo, kun Noosijaesesta herettiin iltalypsyltä ja laskettiin karja yösyötöile — minnekkäpä muuvvalle, kun äpärteehen.
Taaksesa tuon tuostae mulukoellen ja suu silikissa sipsuttel Junnupetter kottiisa. Moata pannessa vielä hyvästä mielestä hykkäöttel, että Juljaana viereen vennäötessä vatkutti, että mikkään sitä nyt hytkyttellöö. Vuan Junnupetter pit leepäläpesä kiinni ja vaepu pian pehmeeseen unneen.
Uamulla siinä päevän ujjeessa ol hän jo jalakeella ja pirtin puolella tiijustel, oesko viime pimmeen aekana sitä Noosijaesten kalakatusta kukkaan kuultu. Ja kuultu ol. Koko yön ol äpärteeltä semmonen kilikatus ja kalakatus kuulunna, että eekö lie ollu koko korp' puolen karjat siellä pehnoomassa. Junnupetter sen kuultuvasa vuan hymäht', että eekö tuonne niitä lie joku laama jiännykkii ja käsk poekasa ja renk' Reetun kanssasa äpärteelle »körjoomaan muhamahoja», kuten naurusuussa sano.
Männessä vasta usko urkkosa poejille. Poejattii intoutuvat, että jop' ol jupsaus Noossijaesille ja niin ol kiire, että Junnupetterin pist' vihaks' kun jättee pyrkivät.
— On, on kellellään, huus poeka Petter ja puulaus pensaekkoon minkä pohkeesta piäs.
— Kato ketaletta! Onpaan! riäkäs Reettu ja ryöstäys jälestä.
— Elä? O-onko montae? sae Junnupetter liähätetyks.
— Kolome, kolome on kellellään: Ruunisia kolome!
— Ruun —?