Kun ol Kajjaanin tullista tultu, niin osviittoen jäläkeen ajettiin sen meejjän kylän vanahaan markkinakorttieriin, Ryyperiin. Siellä riisuttiin ruuna ja viskattiin kaorakappa purra jurskuteltavaks. Ite pistäöttiin perreen pirttiin purasemmaan ja vielä kiireen vilikkaan hotastuvammo kuppi kuumoo, paenaottiin kaupuntia kahtelemmaan, alakavvaan oamumarkkinakohhuun.

Paljo sit' on semmosessa suurkylässä, kun kuulussa »Sirkkaporissa» oovvolle silimälle oveloo ruokoo. Mikähän lie sitte siinä virkaeltu ja vatvaeltu, puotiin ikkunoeta silimät sirellä syynätty, rotuvaarija saappaan kärellä koeteltu ja raathuoneen kelloo kummaeltu. Tingittiin vielä kokkeeks torilla ja jottae asjoo tehhäksesä Ruupe särkennä mukkaasa panneen satasesa, kuunneltu hyvväe tunt'-kaos posentiivia ja värjötetty vonukraamin eessä — niin äkkiä jokkii otti minuva kylykeen ja Ruupee otti olokapiästä. Kiännyttiin kahtomaan ja mies tunnettiin meejjän kylän Koperon Kalleks. Ka, pistettiin kättä ja kysyttiin kuulumiset. Siinä sananvaehon välissä Kalle kysäs, että:

— Outtako työ ies ottanna ja ollunna niitä apinjoeta katastamassa.

— Myökö myö? Eehään täss' oo tiijjetty, että niitä semmossija kojjeita oes katottavissae.

— No jotok, että on! Ja kummija kuotoilijoeta onnii. Jo niitä sietää teijännii yhen viiskolmattasen eestä käövvä katastamassa.

Sitte Kalle selitti, missee niitä semmossija kuojuilijoeta on. Saman kaun varrella, vasemmukselle, korkeessa pykkäöksessä, jossa oven piällä on kommee osviitta, joss' on kuvija korkotiilistä, rommeettarista, riikinkukosta ja muista julumista ulukomoan pejoesta. Siin' on kirjotussii, että »Apinoeta»…

Olinhan minä semmosen apinjan kuvan nähny meejjän lasten aapisessa, voan arvelin, että soattas tuon ryökkään nähä ihko elävännäe — näin markkinoella. Ja sammoo se suunnittel Ruupekii — jottae — illoohan tuota pit' kaupungissa käyvvessa soaha.

Niin myö lähettiin Kallen riitinkiin mukkaan ritvottelemmaan sinne apinjapaekkaan. Minä, joka olin puustaaviin perillä paremmin kun Ruupe, rupesin silimät kirreellä sitä ilimotuslahkaattia tappoomaan. Ruupe ryöhäls siinä sivussa ja tavvael taetosa mukkaan hännii. Voan kyllä soon semmosessa kylässä kiperätä oekeen syltin kässiin soanti. Niit' ol ilimotuksia ja kirjotuksia, taaluja ja osviitinkiä jos jonniilaesta ja liijjan liämält. Jokkaesta myö kuitennii seesaottiin tavvoomaan — ja siin' ol vähä puuha, kun pit ottoo selevä Röönholovista, Rengelistä, Reetriksonnista ja jos jostae uppo oovvosta henkilöstä. Tultiin kerrannii yhen taalun luo, jossa sees, jotta »veteniääri» tai jokkii veen-nööri ja Ruupe ahvieras, että sekkaet on niitä ves' insnyörijä, joeta meejjänhii vesillä kevättuluvilla käv. Sit' ol semmosija kun juurliäkär, rotuhuussi, sushuussi ja moakarija jos joetae. Alako jo pijammiten se puustavin paljous pyörryttee ja silimijä huikasta. Meenasin jo hihkasta Ruupelle, että annetaan olla jo sen kattilassa koko ne marakattimarkkinat, kun samassa silimä sattu semmoseen korreeseen kultaseen, jok' ol oven piällä ja jonka piällä toas havotti semmonen kaks' kulukkunen kullattu havukka lentimet loohkallaan ja alla luk, jotta:

— A—pee—ap — —

— Ähä, jopas öksäht viimennii etteenl ehätti Ruupe. Siinä soon se apinjapykkäös.