— Elähän hättäes läkköö, meenasin minä. Eehän siin' oo niitä sirahviinija ja jaloleijuunija ja niitä kalakkunoeta ja muita petoja kuvattu.
— Mut kun alla tavvoo, että apinoeta on. Vae eekö silimäs ota ennee puustavin piälle? Vae vaevasta viiskolomattasko viihittelet, miehinen mies? Männään voan ja katotaan tuo panukraahvi.
En ennee kehanna kekkeellä vastaan, kun Ruupe alako mukana olovalla pistokkaallannii äkkeistyin viuhtoo, voan rohkasin ja kaevon viiskolomattasen hampaesiin ja puulausin sissään. Ruupe pyörs perässä. Ja niin myö tarsittiin semmoseen hämärään huoneeseen lakkeisen alle. Silimän tottuissa alettiin töllistellä ympärillemme. Voan ee siell' ollu muuta kun hyllyjä ja hyllyllä pulloja, kuppija, lasija, rattija, ruuttia, tislierinkijä ja jumpruja. Suu auk minä sitä lasin liijallisuutta otvaelin.
Ruupen silimä ol ollu ottavamp kun mu. Pistokkaasa varrella puulattuvasa minua pohkeeseen hän osotti tiskin taakse ja naoruun hörähtäin sano, jotta:
— Samppa! Silimeeppäs tuonne. Tu—tuossa se oon se kuotus. Hä, hä, hä!
Minnäe luimaotin sinne tiskin taa ja jo piäs multae makkee hörömänaoru. Siellä sees semmonen olennon liättänä, liinlookun kokonen, kun kontti harteilla, mut kättä poloviin. Noama ol — ee ossoo sana kuvvaella kummemmin — kun oes oekeen happamen piimätuopin sipassu ja sitte irvistäs leoka pitkällä, posket kurtussa ja ohta rypyssä.
Myö naorettiin hyvväe posti ja kun se siellä tiskisä takana alako jottae ahventierata, niin meetä hohotti sittäe hupasemmin. Mun män oekeen viärään kulukkuun ja pit kumakulukkuun ja pit kumaraan kiertyvä kakistelemmaan. Mut Ruupe rohkas luontosa ja kujjeestaen ja mulle silimee iskiin astaht' par askelta ja alako pistokkaasa varrella sohoja sinne tiskin taa, sen olennon nokkoo. Ja naoroo hörötti.
Voan sit' ee oes pitännä puulauta tekemään. Se alako jottae niesnittöö ja herist nyrkkijään ja koapas sieltä koappiisa kuppeelta meejjän komprommiin. Ihan kun itsestäsä läeskäht ensin Ruupen levveelle luppakorvalle semmonen säjjäys, ettee s' ollu lapasella lyöty. Ja minä kun sitä suu aok otvaelin, niin jo kammaotti minuväe vasten kuonoo. Eekä niitä ojjaoksija ja kajjaoksia ollu yks tae kaksi, niitä alako liijjetä liijannii luppoovast. Jo putos pistokas Ruupelta ja alako Ruupe nikotella jottae, että paholainen se nyt rikkeeroo — ja luimuil lähteeksesä.
Minä piipaen siinä silimän räppäöksessä porstuvaan ja suuren ökäelämän jäläkeen piäs Ruupei painaomaan mun perästä pihalle. Vielä vilikastiin perräämmö, että ajjautuuko se apina vielä ulossii uhittelemmaan, voan nähtiinnii, että s' ol kiivennä ikkunasa kuppeelle ja sieltä etu-ulottimillasa huito ja huutoo rävels.
Siinä katuva kävellessä korttieriin ee virketty viittavälliin sen siunoovoo. Ruupe rumileeras hyvin tärkeen näkösenä ja noama kurtussa. Sitte se seesaht ja vielä aranlaesest' luimautettuvasa takakätteen, ja sylykäs ja meenoovast minnuun muljaotettuvasa virkko, jotta: