— Muut työnjohtajat ovat Fredrik Sparre, Ruuth, Oxenstjerna ja
Stenbock; rahastonhoitajia: Bonde ja Chierlin; salaisessa neuvostossa:
Ulfvenklou ja Håkan Pietarinpoika (39) salaisen neuvoston apulainen:
Reuterholm.
— Oletteko, herrat, tyytyväisiä tähän jakoon? — kysyi taaskin tuo punaisiin puettu mies, jonka kuningas nyt varmaan otaksui Ulfvenklou'ksi ja jota hän sentähden kahdenkertaisella uteliaisuudella katseli.
Sittekuin yhteen ääneen lausuttu "ollaan" oli kuulunut näiden sanojen jälkeen, katseli puhuja muutaman silmänräpäyksen vaitonaisena ja loistavin silmin eteensä.
— Minä näen ikäänkuin kristallista rakennetun linnan, — alkoi hän matalalla ja hillityllä äänellä, joka, kuuluen suloiselta korvaan, innostutti kuulijat ja saattoi heidät milt'ei näkemään hänen kertomaansa näkyä, ja sen loistavista pilari käytävistä astuu nyt minua kohden ihmeen ihana ruhtinatar, tämän kartanon haltijahenki. Hänen hymyilynsä on kuni auringonpaiste, sillä me olemme kaikessa noudattaneet hänen käskyjänsä, ja hän on tyytyväinen. Sidottuna valaansa ei hän uskalla neuvoa minulle paikkaa, mihin aarre on kätketty. Tätä aarretta ei hän salli meidän etsiä noudattamattamme joitakuita temppuja, joista tulen ensi kokouksessa tekemään tarkempaa tolkkua ja vieläpä sellaisessa puvussakin, johon tulen näyttämään mallin meidän ylhäiselle ruhtinaallemme, ainoalle, joka tulee löytämään nuot äärettömät aarteet, jotka ovat kätkössä täällä alhaalla. Hän on oikea etsijä, joka tulee täyttämään sen uhrin, mikä kahdeksan vuosisataa on pitänyt aarteen maan sisässä. Kun hänen lapionsa kopsahtaa metalliarkkuun, silloin, mutta vasta silloin saan kuiskeista hänelle taikasanat; — etsiköön hän uupumatta, niin hän tulee löytämään — sellainen on ruhtinattaren kehoittava tervehdys.
— Siis aarteenkaivajia, — ajatteli kuningas, joka, huomattuaan, ett'ei tällä kokouksella ollut minkäänmoista salaista valtiollista tarkoitusta, yhä oli pysynyt tuolla hilpeällä, vallattomalla tuulella, jolla hän oli tähän seikkailuun heittäytynyt. Ollen katselijana näytelmässä, jossa hänen veljellänsä oli sangen narrimainen osa, tunsi Kustaa-kuningas äkkiä halun ruveta näyttelemään ruhtinattaren osaa. Samassa silmänräpäyksessä pisti hän suunsa lähelle erästä seinänrakoa ja lausui naisen kimeällä äänellä:
— Niin, etsi ja sinä tulet löytämään!
Odottamatta, minkä vaikutuksen nämät sanat kuulijoihin tekivät, riensi kuningas pois tästä epämukavasta paikasta, jossa hän nyt pitkän ajan oli ollut, ja Schröderheim'in seuraamana tuli hän kenenkään häntä viivyttelemättä tahi huomaamatta suljetulle mutta vartioimatta jätetylle portille, jonka telineen suosikki veti auki, ja makeasti nauraen seisoivat he taaskin itäisellä Pitkäkadulla.
Puoli tuntia tämän jälkeen astui kuningas yhteen noista operahuoneen viereisistä pikkukamareista, joissa niitä kuuluisia iltaseuroja pidettiin, jotka, ollen järjestetyt Katarina-keisarinnan, Hermitagissa pitämien iltamien mukaan, olivat niin sanoakseni oppikoulu kaikkeen, mitä siihen aikaan pidettiin täydellisenä puheessa ja käytöksessä. Täällä kehitti Kustaa-kuningas esimerkillänsä tuota loistavaa käytöstapaa, joka on mennyt perinnöksi meidän aikaamme asti; täällä loistivat nuot "kolme sulotarta," kreivittäret Höpken, Meijerfelt ja Löwenhjelm; täällä antoivat kreivinna Piper, rouva Schröderheim ja neiti Rudenschöld — yhdistys suloudesta ja nerosta — sanasukkeluuksillansa vilkkautta näille iltamilla, joita kuningas niin suuresti suosi ja joissa Armfelt, Taube ja Essen olivat loistavina tähtinä seuraelämän taivaalla.
Heti tultuansa näihin huvituksia varten rakennettuihin pikkukamareihin, viittasi kuningas Armfelt'ia luoksensa, ja kertoi hänelle niistä menoista, joita hän äsken oli katsellut. Kuninkaan vilkkaassa mielikuvitelmassa syntynyt ajatus, että aarre todellakin voisi olla kätkettynä tässä kartanossa, oli poistanut suurimman osan sitä naurettavaa, jota tuossa hänen äsken näkemässänsä kokouksessa oli ollut, ja hän lisäsi puolittain todella, puolittain pilalla:
— Äärettömiä aarteita minä juuri tarvitsisin, tehdäkseni muita onnellisiksi, mutta ennen kaikkea tullakseni itse onnelliseksi. Kun armeliaisuutta ruvetaan harjoittamaan, aletaan aina omasta itsestänsä.