— Aivan niin, jalo kuningas, — vastasi Armfelt, jonka silmät usein lensivät neiti Rudenschöld'iin, jonka vierestä Kustaa-kuningas oli viitannut häntä luoksensa.
— Tuolle Ulfvenkloulle, jatkoi kuningas — voit lähettää sanan tulemaan jonakuna päivänä tänne hoviin, ennustamaan Kustaa Aadolfin tulevaisuutta. Tahi maltapas, huomenillalla aion lähteä Ulriksdal'iin; sinne voi hän tulla jälkeenpäin! Tuleepa hauskaksi kuulla, mitä hänellä voi olla ennustamista minun pojastani, sittekun hän on suvainnut voidella Södermanlannin herttuan Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.
— Teidän majesteettinne suvaitsee laskea pilaa!
— Ei sanaakaan, Gösta, — vastasi kuningas hymyillen — tämä seikka on kyllä totta; mutta sinä et saa laverrella siitä sen kauemmaksi. Ulfvenklou on rohkea herra, ja hänen kanssansa jutteleminen tulee antamaan minulle todellista huvitusta. Seltterivettä ja samppanjaa! Tuolla etäämmällä seisoo eräs nuori nainen, silmäillen sinua salaisesti… todellakin on hän Venus, ja jos minä olisin Paris, tulisi Magdalena Rudenschöld saamaan kauneuden kilvan. Sinun tähtesi, Gösta-hyväni, toivon, ett'ei hän ole mikään "Gibraltar." (40)
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Huilujen ja torvien äänet kaikuivat lavealta ympäris, ja yön pimeydessä loisti sadottain tuikkavia soihtuja, jotka loivat punertavaa valoansa lumella peitettyyn maahan, jolla korskuvia hevoista, valjastettuina keveöiden ajorekien eteen, lensivät eteenpäin hyppivää vauhtia. Tämä oli loistava jono heiluvia huntuja ja kiiltäviä ajoneuvoja, liehuvia suojusverkkoja sekä sulkatöyhtöjä, valoa ja hymyilyjä, ja yksinäinen yöllämatkustaja, joka astui syrjään tuon ikäänkuin lumouksesta ilmestyneen komeuden tieltä, tiesi kuninkaan veljineen, kuningattarineen ja tämän kälyineen sekä noiden eri hovien herroineen ja naisineen nyt operanäytelmän loputtua etsivän uusia huveja sekä hauskutuksia.
Tänä iltana tehtiin retki Ulriksdal'iin, jonka pihaan tuo pitkä rekijono pysähtyi, ja lyhtyen valossa riensi tämä kuninkaan itse valitsema seurue neuvottuihin pukemahuoneisin, joissa kukin kiirehti pukeumaan niihin vaatteisin, jotka olivat määrätyt tanssiaisiin, joita kuningas tänä iltana oli käskenyt toimeenpanemaan.
Nuot lukemattomista kynttilöistä loistavat huoneet täyttyvätkin pian vieraista, joita, ollen joko kirjavissa puvuissa tahi jonkinmoisessa naamiaispuvussa, nyt alkoi vilistä kirjavassa, loistavassa sekamelskassa, jota nuot venetialaiset peilit tarkoin heijastivat. Tanssisoitto kaikui täysin sävelin huoneiden läpi, kohteliaita sanoja hyvemmin tahi huonommin onnistuneita sanankäänteitä kuului kaikkialla ja hymyileviä naisia heittelihe viehättäviä silmäyksiä ympärillensä, joita hienot hoviherrat huomasivat sekä joihin he vastasivat tavalla, joka ei jäänyt naisten veikistelemisestä jäljelle. Ei mikään peittävä, silkistä ja sametista tehty naamio salannut heidän kasvojansa, ja nuot aistilla valmistetut, hyvin ruumista myöten asuvat puvut lisäsivät heidän soreuttansa ja loivat vähemmin soreoille jotakin omituista, jotakin uutuuden viehättäväisyyttä, ja tyytyväisen sekä iloisen näköisenä katseli Kustaa III ympärillensä, kun hän nyt tervehtien astui huoneesen.
Kuningas oli lähestynyt kuningattaren piiriä ja juteltuansa muutaman silmänräpäyksen puolisonsa kanssa, kääntyi hän neiti Hedvig de la Gardien puoleen, joka italialaisen talonpoikaistytön puvussa tervehti häntä kainolla suloudella.
— Neiti-hyvä, — sanoi kuningas, lausuttuansa joitakuita leikillisiä kokkapuheita, — olenpa muistellut teitä paljo tänään. Mitähän siihen sanotte, että kauniin kavalieeri hovissani on teihin rakastunut?