Pian tuli tanssi yhä yleisemmäksi ja sen sulous, vilkas jutteleminen, soitannon säveleet ja korkeissa kristallilaseissa kimalteleva viini vaikutti elähyttäen tuohon loistavaan hovipiiriin, jonka koko tarkoitus oli huvitteleiminen ja joka tarmonsa takaa koetti toteuttaa tätä tarkoitustansa.
— Näitä juhlia minä suosin, sillä no tuovat minut teidän läheisyyteenne, — lausui Armfelt, johtaessansa Magdalenaa tanssista, — ne ovat ainoat tilaisuudet, joissa saan teitä lähestyä.
Magdalenan kirkkaalle hipiälle nousi hieno ruso, ja hän löyhytti kasvoinsa edessä viuhkaansa edestakasin.
— Magdalena, lemmittyni, rakastettuni, kuinka minä ikävöin yksinäistä hetkeä, saadakseni lausua teille… hän vaikeni; tuo iloinen melu läheisistä huoneista eneni ja väheni samoin kuin aaltojen kohina; mutta siinä syrjähuoneessa, johon hän oli vienyt Magdalenan, olivat ainoastansa he kahden. Tulinen suudelma, sellainen, jota Magdalena oli uneksinut ainoastansa Armfelt'in voivan antaa, poltti hänen huulillansa. Olihan tuo autuaallinen tunne, että hänen jumaloimisensa uljas esine häntä lempi, nyt muuttunut riemulliseksi varmuudeksi! Elämässä ja kuolemassa oli hän Armfelt'in oma ja hymyillen katseli hän tämän silmiin.
Tanssisäveleiden iloiset äänet kuuluivat jälleen kehoittavina, iloiset vieraat, jotka nyt riensivät tanssisaliin täyttivät syrjähuoneen; Armfelt silmäili Magdalenaa, jota Fredrik-ruhtinas nyt vei tanssimaan.
— Kas tässä, Gösta, — lausui Kustaa-kuningas, laskien kätensä kepeästi Armfelt'in olalle, — kas tässä se nainen, jota te niin ahkeraan olette etsineet aljettavaan katrilliin; — ja kuningas vei tuon hänen oikkuihinsa tottuneen suosikkinsa neiti Hedvig de la Gardien luo, joka nähtävällä hämmästyksellä myöntyi Armfelt'in tanssitarjoumukseen.
Hienolla hymyllä katseli kuningas heidän jälkeensä, ja riensi sitte noiden tanssivien ryhmien ohi koko valaistun huonerivin ja etehisen sekä portaiden kautta ja tuli muutaman minuutin kuluttua erääsen nelisnurkkaiseen huoneesen, jossa eräällä pöydällä olevan lampun himmeä valo koetti ehkäistä nousevaa, vielä hämärää aamusarastusta.
Huoneesen tultuansa heitti Kustaa-kuningas silmäyksen huoneen ainoaan, avonaiseen akkunaan, jossa eräs kaukoputki oli asetettu maapallon viereen ja jonka viereisellä pöydällä, lampun lähellä, oli muutamia papereja hujan hajan. Näiden yli istui kyyrysissänsä eräs mieshenkilö, joka kuninkaan tullessa sisään äkkiä nousi seisovallensa ja syvään kumartuen tervehti kuningasta.
— Noh, luutnantti Ulfvenklou, — lausui Kustaa-kuningas tuolla avonaisella, sydämellisellä tavalla, jota hän harvoin viehättämättä käytti,— te olette nyt ryhtyneet perintöruhtinaan tulevaisuuden ennustamiseen, näen, ma. Onko hän syntynyt pahan vai hyvän tähden vaikutuksen alla?
— Tähti, oli, teidän majesteettinne, kirkas hänen syntyessänsä, mutta sen loisto on häälyvä, ja valo liehuu ikäänkuin sammumaisillansa olevan lampun.