— Ei, hän vaan epäili sekä näytti epäröivän, ja minä päätin pyytää teitä kehoittamaan häntä siihen, koska tunnen teidän mielenne lujuuden ja minulla sitäpaitsi on tärkeitä valtiollisia syitä tämän naimisen toteuttamiseen.
— Minäkö kehoittasin! — lausui Magdalena ja ilmaisten sanomatointa surua veti hän kätensä Kustaa-kuninkaan kädestä. — Sire, pyytäkää minulta mitä muuta tahansa!
— Jos te olisitte tavallinen nainen, neiti Rudenschöld, en olisi puhunut teille niin, kuin nyt olen tehnyt, — Kustaa-kuninkaan ääni ilmaisi kunnioitusta ynnä tuota vastustamatointa suloa, jolta, milloin hän tahtoi ihastuttaa, harvoin puuttui viehätysvoimaa, ja huolimatta siitä ankarasta ja tuimasta tuskasta, joka Magdalenan valtasi, tunsi hän milt'ei mielihyvää siitä tavasta, millä kuningas häntä puhutteli; pidättäen kyyneleensä, koetti hän näyttää sitä mielen lujuutta, jota tämä luuli hänellä olevan.
— Teidän terävällä älyllänne — jatkoi kuningas, huomaatte myöskin tarkemmin ajateltuanne, että avioliittoa teidän ja Armfelt'in välillä ei voi syntyä. Rahoja puuttuu teiltä, puuttuu häneltä, puuttuu minulta, — kumminkaan ei minulla ole niitä riittävästi, voidakseni turvata teidän molempain tulevaisuutta. Raha on onnellisuuden välttämätöin ehto; te pudistatte päätänne, te luulette voivanne ilman sitäkin löytää autuaallisuutta… niin, kentiesi te, vaan ei hän.
— Teidän majesteettinne on antanut minulle paljo ajattelemista, mutta kehoittamiseen tässä asiassa en luule voivani ryhtyä, vaikka minua kuinka miellyttäisikin ne hyvät ajatukset, joita teidän majesteetillanne minusta on.
Armollisella silmäyksellä meni Kustaa-kuningas hänen luotansa. Magdalena nojasi käsillään kasvojansa ja koetti löytää selvää ajatusta siinä sekamelskassa, jonka kuninkaan sanat olivat luoneet hänen mielessänsä.
Mikä muutos hänen elämässänsä, mitä aavistamattomia murheita, jotka nyt karkoittivat sen levon, jossa hänen elinpäivänsä olivat kuluneet! Niin, kuinka onnellinen hän oli ollut, ja vielä hetkinen tätä ennen oli hän ajatellut, että kaikki aina pysyisi yhtäläisenä! Koko hänen elämänsä oli viimeisinä aikoina ollut lumottu piiri, jonka keskustassa Armfelt oli, — piiri oli hajonnut, ja hänen sydämensä epäjumalaa ai'ottiin häneltä riistää! Mutta voisiko tämä pettää? Hän sai taaskin toivoa, vaikka epävakaista, häälyvää toivoa. Ah, olihan avioliitto tuo odotettu autuaallisuus, jota hän oli uneksinut! — Oliko se pelkkä kaupanteko, jossa kulta ja rakkaus painavat yhtä paljo, — ei, jossa kulta painaa enemmän ja jossa rakkautta poljetaan turhuutena, jonakin, jonka mielinmäärin kävisi heittäminen pois, ensimäisessä tilaisuudessa, kun huomattiin, ett'ei tämä tunne tuottaisikaan kaikkia niitä etuja, jotka toisella taholla olivat voitettavissa? Kuinka katkera kokemus, mikä heräjäminen tuosta autuaallisesta unelmasta, jolle hän oli antautunut.
Hän oli ollut niin lapsellinen, hän oli järjettömällä ajattelemattomuudella kokonansa antautunut unelmiensa valtaan, — hän oli pitänyt totena, mitä hänen kentiesi olisi tullut pitää pelkkänä leikillisenä ivana! Jos asia nyt oli sellainen, miten olisi hänen vastedes meneteltävä?
Omituinen hämäryys syntyi hänen mielessänsä; olipa ikäänkuin olisi huntu laskettu hänen silmillensä, eikä hän voinut nähdä asioita sellaisina, jonkalaisiksi ne todellisuudessa tulisivat muodostumaan; hän voi ainoastansa käsittää tulevansa ikäänkuin syöstyksi johonkin pimeään, kauhean syvään alhoon, tuskien kuiluun, ja että yksinäinen leskenäoleminen yhä tekisi itsensä tuntuvaksi hänen sydämessänsä.
Mutta kentiesi oli hän syyttä levoton! Hän koetti temmata itseänsä irti siitä hermottomuuden tilasta, joka oli vallannut hänen mielensä, hän koetti antaa ajatuksillensa selvän juoksun ja hän tunsi hiukan lohdutusta tiedosta, että Armfelt pian tulisi hänen luoksensa. Niin, hän tulisi! Muutamaksi silmänräpäykseksi poistui levottomuus hänen sielustansa. Ah, ei hän tahtonut epäillä lemmityistänsä.