Hän koetti suunnitella, miten hänen pitäisi tälle puhua, hän koetti kuvitella mielessänsä, miten tämä tulisi puhumaan hänelle. Mutta miten hänen ajatuksensa häälyivätkin sinne tänne, selveni hänelle yhä enemmän, että jos Armfelt todellakin häntä lempii niinkuin hän ansaitsi, vaati arkatuntoisuus, ett'ei tämä mainitsisikaan hänelle kuninkaan ehdoituksesta, mutta jos hän mainitsisi, — niin silloin oli Magdalena tehnyt suuren erehdyksen, silloin ei Armfelt'in rakkaus täyttänyt niitä ehtoja, joita hän siltä vaati, ja silloin tahtoi hän olla valmis tuohon suureen uhraukseen — itsensäkieltämiseen…
Magdalena oli lapsellisesta tytöstä äkkiä muuttunut naiseksi; hän oli tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi tänä auringonpaisteisena aamuhetkenä, ja lapsuuden leikittelevät hengettäret, jotka usein olivat yhtyneet immen unelmiin, levittivät kimaltelevat siipensä ja pakenivat ainiaaksi. Hänestä oli tullut nainen, ja hänen innokas mielikuvitelmansa ei enää luonut hänen sieluunsa petollisia utukuvia; näiden sijaan tuli järki sulottomain mietintöjen seuraamana, ja hän koetti niin tyynesti kuin mahdollista, sovelluttaa itsensä niihin olosuhteisiin, joita yksinänsä eläminen tulisi synnyttämään. Niin, yksinänsä eläminen, jossa tuon lemmityn muisteleminen oli ainoa valokohta. Hän voi tehdä tämän uhrauksen, mutta temmata hänen kuvansa sydämestänsä, sitä Magdalena ei voinut; ikäänkuin aarretta vartioiva lohikäärme, tahtoi hän säilyttää tätä muistoa.
Hän poisti kätensä kasvoiltaan sekä silmäili ympärillensä ja hymyily huulillansa riensi hän Armfelt'ia kohden, joka, seisoen noiden raskaiden oviverhojen alla, katseli häntä epäröivänä.
— Sinäkö täällä? — lausui Magdalena. Kaikki levottomuus oli paennut hänen sielustansa, ja painaen hänen käsiänsä hehkuville poskillensa, katsoi hän Armfelt'in silmiin. Mikä autuus häntä katsella!… Ei, heitä ei tultaisi eroittamaan, sitä ei voitaisi tehdä!
Hurmaantuneena hänen kauneudestansa ja siitä suloudesta, joka oli kaikissa hänen liikunnoissansa, sekä niistä loistavista silmäyksistä, joilla Magdalena häntä katseli, kuiskasi Armfelt:
— Minun läsnäoloni suo siis sinulle paljon hauskuutta, Magdalena?
— Mikä itserakkaus sitä luullessasi! — Hän muuttui taaskin tuoksi iloiseksi, leikilliseksi nuoreksi naiseksi; ja kaikki elämän murheet poistuivat hänestä kauvaksi.
— Mieleni miltei tekee toivomaan, että asia niin olisi, — vastasi
Armfelt, tarttuen, hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, — niin,
Magdalena, jos en olisi milloinkaan saavuttanut lempeäsi, en kärsisi
niin, kuin nyt kärsin.
— Puhukaamme jostakin muusta kuin kärsimisistä, — vastasi Magdalena, koettaen heikosti väistää sitä raskasta hetkeä, jonka hän nyt aavisti olevan tulossa, — Eikö meidän lemmessämme ole meille kyllin? Eikö se korvaa meille kaikkea? Eikö se poista meiltä kaikkia maailman kärsimyksiä? Eikö ole niin lemmittyni?
— Voisipa kentiesi niin olla, — vastasi Armfelt vakavasti, — jos ei elämän tie olisi täynnänsä loukkakiviä ja vaarallisia salakareja, joihin ennemmin tai myöhemmin loukkaantuu. Minä olen sattunut semmoiseen. Tiedäthän, Magdalena, missä suhteessa minä olen kuninkaasen… jokainen hänen toivomuksensa on minulle sama kuin käsky, — ja nyt mainitsi hän tuosta Kustaa-kuninkaan ehdottamasta avioliitosta neiti Hedvig de la Gardien kanssa, sekä niistä suurista eduista, joita tämä naiminen toisi hänelle muassansa. — Mutta voi, lisäsi hän, keskeyttäin itsensä, — minä näen, kuinka saatan sinut mielipahoillesi; tätäpä minä pelkäsinkin. Niin, Magdalena, mitä tulee minun tehdä… mitä sanot sinä tästä kaikesta?