— Minun saattamisen! mielipahoilleni oli ainoa, jota sinä pelkäsit, — kertoi hän hiljaa murtuneella äänellä, — jos se on sinun ainoa huolesi, niin älä ajattele minua! Sinun ei pidä hyljätä niin loistavaa onnea, vaan täyttää kuninkaan toiveet.
— Tekö itse, Magdalena, annatte minulle tällaisen neuvon?… Noh, niin, minä tulen sitä noudattamaan!
Eivätkö hänen sanansa olleet hirmuista, kauheata haaveilua, jonka Magdalenan oma, järjetön mielikuvitelma oli synnyttänyt? Ei, Magdalena piti hänen käsiään omissansa; tämä seisoi hänen edessänsä niin totisena, jonkalaisena Magdalena ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt, ja nuot lausutut sanat eivät koskaan enää tulisi peruutetuiksi. Mutta eikö hän ollut liiaksi hätäillyt — ja Armfelt? Hän oli poissa eikä ikänä enään palajaisi.
Kaikki hänen tuulentupansa oli menneet ikäänkuin vihurin lakaisemina, eikä hän enää milloinkaan tulisi löytämään niiden pirstaleitakaan. Niin, hän oli poissa, tuo puolijumala, jota hän oli palvellut, eikä hän tästälähin tulisi enää koskaan saamaan katsella hänen kasvoinsa loistavaa kauneutta. Hän oli poissa, ja se kuva, jonka Magdalena hänestä oli itsellensä luonut, ei enään ollut olemassa hänen sielussansa, kaikki hänen mietteensä Armfelt'istä oli näyttäytynyt petollisen haaveksimisen tuottamiksi; hän ei ollutkaan tuo jalo, uskollinen ystävä, johon hän olisi voinut luottaa myötä- ja vastoinkäymisessä.
— Kaikki oli mennyttä, — hän musersi sydäntänsä kertomalla näitä sanoja, samalla kuin hänen sielussansa heräsi häämöittävä kuvitus siitä onnellisuudesta, joka olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hänellä olisi ollut tuota viheliäistä kultaa, jonka kiillon vuoksi Armfelt hänet nyt hylkäsi.
Mutta Armfelt'in ei pitäisi saada huomata, mitä tämä vilppi nyt maksoi Magdalenalle; välinpitämättömyydellä tahtoi hän katsella Armfelt'ia ja osasihan hän vieläkin hymyillä.
— Hän nosti päänsä pystyyn; Armfelt ei tulisi koskaan näkemään sitä nyökällänsä; hän pyyhki silmänsä; Armfelt ei tulisi niissä koskaan näkemään kyynelten jälkiä — ei kukaan tulisi niitä näkemään! Hän tahtoi hillitä sydämensä tykytyksen ja luoda levollisuuden sekä päättäväisyyden näyn väräjäville huulillensa, pakoittaen ne hymyilemään. Niin, sellaisena päätti hän esiintyä maailman silmissä.
Noiden entisten unelmain oireita pyrki taaskin hiipimään hänen mieleensä. Entä jos Armfelt palajaisi jälleen hänen luoksensa, jos hän pyytäsi Magdalenaa unohtamaan ja suomaan anteeksi. Hän kuulteli, pidättäen hengitystänsä, mutta hänen ympärillänsä vallitsi täydellinen äänettömyys ja elämän todellisuus sekä kaikki sen haikea synkeys hiipi hänen luoksensa, ja peittäen kasvonsa pellavaisella nenäliinallaan, nyyhki hän ääneensä.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
— Ja mikä on sitte sinun oma mielipiteesi, Regina, — kertoi neiti Rudenschöld, joka hajamielisenä oli kuullellut imettäjänsä puhetta, ollen kuumeessansa puolittain pitkänään eräällä sohvalla.