— Noh, niin, Malla-neiti, minua ei kukaan petä! Teidän ollessanne tuon korkuinen, — Regina piti kättänsä noin kyynärän verran laattiasta, — niin, muistanpa ikäänkuin olisi se tapahtunut eilen, kun te säritte sen ison juoma-astian, makasitte silloinkin kuumeessanne, pelosta saavanne toria kreivittäreltä…
— Ja nyt luulette samanlaisen onnettomuuden minua kohdanneen. Hieman hymyilyä ilmestyi Magdalenan huulille.
— Vaikk'ei juuri aivan samallaisen, niin… niin, Malla-neiti, mielen levottomuus teidät tälläkin kertaa on tehnyt sairaaksi.
— Regina-hyväni, sinä tarkoitat minulle hyvää, sen kyllä tiedän, — keskeytti Magdalena maltittomasti: — mutta vähästä pahoinvoimisesta ei sinun kuitenkaan tarvitse pitää niin suurta lukua, ikäänkuin olisi joku onnettomuus tapahtunut.
— Onnettomuus! — vastasi Regina milt'ei yhtä nurjamielisesti kuin Magdalenakin. Eipä voi juuri ajatella onneakaan, kun nyt näkee teidät, Malla-neiti. Mitä teillä olikaan hovissa tekemistä? Hovi on kanakopin kaltainen, niinhän olette itse sanonut, ja nyt on joku räpytellyt siipiänsä sekä satuttanut teihin, neiti, siitä olen yhtä varma kuin…
— Luulkaa, mitä tahdotte, mutta nyt pyydän, Regina, että pidätte luulonne itsellänne.
Nämät sanat panivat hovimestari Lundeqvist'in leskeä pudistamaan päätään pudistamistansa, samalla kun hän huomautti ennustaneensa Magdalenalle tukaluuksia hovissa ja että jos vaan ihminen ottaisi varteen ne merkit, joita kaitselmus väliin suvaitsee antaa, välttäisi hän monta hankaluutta. Mutta Magdalena makasi hiljaa, ikäänkuin nukuksissansa, ja niin lakkasi jutteleminen, joka oli herättänyt pelkkää levottomuutta tuon nuoren tytön mielessä.
Näkikö siis kaikki ihmiset hänestä, että koko hänen elämänsä ilo oli poissa? Olihan hän päättänyt, ett'ei kukaan saisi aavistaa sitä tuskaa, jonka hän tunsi siitä, että lemmittynsä oli hänet niin julmasti pettänyt. Ja siitä huolimatta, oli Sofia Albertina-ruhtinatar huomannut hänen murheensa, vaikka hän oli koettanutkin näyttää iloiselta, ja mitä lempeimmällä sääliväisyydellä puhunut hänelle sekä vapauttanut hänet muutamaksi viikoksi kaikesta hovipalveluksesta, että hän äitinsä kodissa ja salattuna uteliailta silmiltä voisi saavuttaa mielen rauhaa, unhoitusta ja lepoa.
Mutta voiko hän unohtaa? Hän oli antanut lempensä kokonaan, muuttumattomana ja ijäiseksi. Eikö unhoitus olisi hänelle sama kuin kuolema? Hän laski riemun tunteilla ankarasti sykkivän valtimonsa tykytyksiä, jotka kentiesi ennustivat pikaista muutosta ja loppua hänen tuskillensa. Hän toivoi pääsevänsä pois ja tunsi hartoavaa ikävöimistä saada ikäänkuin kukkanen ensi kukoistuksessansa kuihtua sekä kuolla, ja hän ainoastansa saisi tietää, minkätähden. Niin, hän oli lempinyt Magdalenaa, vaikka yhtä huikentelevaisesti ja kevytmielisesti kuin Magdalenan rakkaus oli ikuinen, — hän oli ollut Magdalenan koko maailma samalla kuin tällä itsellänsä oli ollut ainoastansa pienoinen sija hänen sydämessänsä — ja tältä sijalta oli tämä ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa sysännyt hänet pois. — Nämät ajatukset täyttivät hänen mielensä Armfelt'ia kohtaan katkeruudella, terveellisellä katkeruudella, joka antoi hänen sielullensa voimaa kestämään elämää, antoi hänelle lihallisen tunteen, halun näyttämään Armfelt'ille, ett'ei hän ollut mitään Magdalenan mielestä. Sellaisilla hetkillä halusi hän rientää hoviin, asettautuaksensa hymyillen Armfelt'in eteen ja osoittaaksensa kaikille muille paitsi hänelle niin paljo viehättäväisyyttä kuin hän suinkin voi. — Tulisikohan Armfelt tuntemaan tuskaa, nähdessänsä hänet niin iloisena ja huolettomana, ikäänkuin Armfelt'in menettäminen ei merkitsisi hänelle enempää kuin pöly, jota hän polki jalkainsa alla. Niin, jos ei hän vaan kuolisi, tahtoisi hän musertaa Armfelt'in välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä! Silloinhan olisi hänellä kuitenkin jotakin iloa elämästänsä, jotakin riemua noita pitkiä, ikäviä päiviä viettäessänsä!
Mutta kentiesi Armfelt ei laisinkaan tulisi pitämään hänestä lukua — kentiesi ei hänen teoillansa tulisi Armfelt'in silmissä olemaan vähintäkään arvoa ja josko hän riemuitsi tahi tunsi tuskaa, tuntisi Armfelt kentiesi häntä kohtaan samaa välinpitämättömyyttä, jota hän toivoi voivansa osoittaa Armfelt'ille.