Jospa hän vaan voisi olla kohtaloonsa tyytyväinen, jospa hän vaan voisi ottaa vastaan päivät sellaisina, kuin ne tulivat, hyvät sekä pahat, iloiset sekä murheiset, hetken lapsena, joka ei pitäisi lukua muusta, kuin, tuosta turhasta komeudesta, joka häntä ympäröi, ja joka sen kestämisestä löysi ainoan riemunsa! Niin, miksi ei hän, kuten niin moni muukin, ollut jaellut lempeänsä! vähin erin, miksi ei hän ollut viettänyt sitä perhoiselämää, joka oli niin tavallista ja joka oli ainoa, mitä Armfelt osasi elää? Miksi oli hän omannut yksinomaan tälle kaikki unelmansa, ja kiinnittänyt yksinomaan tälle kaikki sielunsa ajatukset sillä innokkaalla epäjumaloimisella, jota hän nyt itse niin moittimalla koki tarkastella? Rajusti oli hän tullut syöstyksi haaveilujensa tuulentuvasta, elämän runollisuus kultaisella auringonpaisteellaan oli muuttunut pimeydeksi, ja hän koetti turhaan perehtyä siihen jokapäiväis-maailmaan, jossa hän vast'edes tulisi elämään, maailmaan, jonka hänen vilkas mielikuvitelmansa nyt muutti Siperian erämaaksi, jossa hän pakolaisena ainiaan tulisi harhailemaan, ja Armfelt'han hänet oli sinne ajanut, sinne syössyt.
Näin leijaili tuon haaveilevan tytön ajatukset sinne tänne, mutta eipä hän aina tuntenutkaan katkeruutta Armfelt'ia kohtaan; — olipa niitäkin hetkiä, jolloin hän ajatteli, kuinka riemullista olisi häntä vielä kerran kohdata, katsella hänen mustiin silmiinsä, kuulla hänen ääntänsä ja sulkeutua hänen syliinsä, sanoaksensa hänelle, kuinka äärettömän katkerasti Magdalena oli kärsinyt. Olipa hetkiä, jolloin hän ei voinut kiinnittää ajatuksiensa muuhun kuin kaipaukseensa ja jolloin hän jälleen tahtoi nähdä Armfelt'ia sanoaksensa hänelle, kuinka rakas ja kallis, kuinka korvaamatoin hän oli Magdalenan sydämelle, jolloin hän halusi luottamuksella katsella hänen kasvojensa ihanata kauneutta ja saada laskea — ah, vaikka kuinka hiljaakin — kätensä hänen käteensä ja samalla sanoa tahtovansa kuolla, koska tämä oli hänet hyljännyt…
Onkohan kukaan kärsinyt niinkuin hän? Laajalle leijailivat hänen ajatuksensa ja mihin no kiinnittyivätkin, huomasivat ne vaan lyhyviä lemmenliittoja, silmänräpäykseksi solmittuja, tahi liittoja, joita ylpeys sekä edut olivat luoneet, haihtuvia lemmentunteita tahi kylmäkiskoista yhdessä elämistä, jotka eivät edes ansainneet lemmen nimeäkään!
Eikö hän siis tietänyt ketään, joka todellakin oli lempinyt? Tiesi, tiesi, yhdellä oli kentiesi ollut samanlaatuisia tunteita kuin hänelläkin, yhdellä alhaisella, vähäpätöisellä tytöllä, ja äkkiä johtui Maria Holm hänen mieleensä. Tuo ylpeä hovineiti tunsi milt'ei yhdenvertaisuutta hänen kanssansa, jotakin myötätuntoisuuden tapaista tuota kalpeata ompelijatarta kohtaan; jonkinlainen oikku tahi halu hänen näkemiseensä heräsi Magdalenassa ja nousten pois puolittain makaavasta asemastansa, lausui hän äkkiä:
— Kuulehan, Regina, kaiketi olet sinä oikeassa, minä en todellakaan ole sairas, ja vaikk'en olekaan särkenyt mitään enkä pelkää saavani toria, on minussa sittekin jotakin vikaa…
— Tiesinhän minä sen. Ah, lapsi-kultani, kuinka olenkaan huolissani teidän tähtenne! Jos te olette tehneet jonkun tyhmyyden, josta nyt pelkäätte, niin puhukaa; puhuminen lieventää tuskia.
Magdalena hymyili. Hän, jonka toivomukset oli muille laki ja jonka tielle kylvettiin kohteliaisuuden kukkasia, oli yhä Reginasta tuo vähäpätöinen mutta kuitenkin niin rakas lapsi, ja hänen sydämellensä tuntui hyvältä kuunteleminen noita puoleksi nuhtelevia puoleksi lemmekkäitä sanoja, joita Regina nyt suvaitsi hänelle lausua.
— Niin, Regina, minä olen tehnyt tyhmyyden, olen antanut jotakin eräälle, joka sitä lahjaa ei ansainnutkaan, ja se minua nyt suututtaa.
— Tiesinhän minä sen niin käyvän; tiesinhän, ett'ette koskaan tulisi löytämään onnea tuolla hovissa, — mietti Regina pudistaen päätänsä, — pitäisipä todellakin tarkoin miettiä, ennenkuin jakelee liian kalliita lahjoja, ja kylläpä hän muisti, miten hän oli menetellyt Lundeqvist-vainajan kanssa, joka hyvinkin puoli vuotta ennakolta oli omannut hänen kätensä, ennenkuin sai hänen sydämensä. — Niin, enpä olekaan niin typerä, ett'en käsittäisi, mikä hänellä on, ajatteli Regina taaskin; mutta ääneensä puhui hän tulipunaisista nauhoista ja pääronankarvaisesta korvarengas-parista, jonka Magdalena edellisenä päivänä oli lahjoittanut eräälle kamarineitsyellensä, ja että niin kalliiden lahjain antaminen oli sekä syntiä että häpeää, nuhdellen hoitolastansa ajattelemattomuudesta, kunnes tämä naurahtaen pyysi häntä muistamaan tällä kertaa puhuvansa hovineidin kanssa; — nyt hymyili Regina-vanhuskin sangen tyytyväisenä siitä iloisesti heläjävästä naurusta, jonka hänen pakinoimisensa oli herättänyt.
— Niin, enhän minä osaa ruusata enkä pokkuroida…