— Olipa meillä raskas aika, — kertoi vanhus, ennenkuin tuo tyttö tuossa tuli siksi järkeensä, että hän oppi meitä käsittämään, mutta nyt hän tajuaa kaikki, ja kun olen sairas enkä jaksa olla istuvillani, silloin laskeikse hän maata viereeni, ja minä huomaan tarkoin hänen luulevan minun meneväni pois ikuiseksi, ja silloin tahtoo hän tulla mukaani. Sepä olisikin parasta tuolle raukalle!
— Älkää, äiti, pitäkö turhia huolia, — lausui tuo pieni ompelijatar niin iloisella äänellä ja sellaisella vilkkaudella kalpeissa kasvoissansa, ikäänkuin olisi kaikki, mitä hän vaan osoittaisi, hänen omaansa, — muistakaatte vaan, kuinka paljo minä voin ansaita, ja niin kauan kuin minä elän ja pysyn terveenä, ei tule meillä olemaan minkäänmoista hätää kodissamme! Vai onko teillä, äitini, kentiesi jotakin valittamisen syytä?
— Jumalan kiitos, että otat kaikki niin huokealta kannalta, Maria; mutta sinä näännytät itsesi, sinä tulet…
— Minä olen nyt paljo terveempi kuin ennen. Mutta mitähän armollinen neiti meistä ajattelee, kun me näin vapaasti puhelemme hänen läsnäollessansa. Näettekö, äidilläni oli eilen yksi heikompia päiviänsä, ja silloin tulee hän aina jälkeenpäin hiukan alakuloiseksi; — lisäsi Maria sekä loi ujostelevan ja anteeksi anovan silmäyksen Magdalenaan, joka silkkisessä laahushameessa ja geneveläinen hattu jauhoitetuilla kiharoillansa, täytti tuon pienen huoneen heikolla jasmiinin tuoksulla, ja erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa näytti Maria ylhäisemmältä olennolta, jonka edessä oli liian rohkeata kosketella tavallisia inhimillisiä pyrinnöitä, huolia sekä toivomuksia.
— Neiti Holm-hyväni, minä tulin tänne, koska halusin nähdä teitä kodissanne, ja olen iloissani, että sen tein. — Magdalena laski kätensä ystävällisesti ompelijattaren käsivarrelle ja lisäsi syrjään — olisinpa valmis oppimaan teiltä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä… kas niin, ei mitään vastaväitteitä, minä käsitän kaiken tuon täydellisesti. Onpa teidän hameenne, kannattimessa kauniita tupsuja, teidän työnne on aina erittäin somaa…
Magdalena oli istahtahtunut tuolille, joka hänelle oli tarjottu, ja noiden sanojen luiskahdellessa hänen huuliltansa aprikoi hän, oliko minkäänlaista yhtäläisyyttä tuossa uhrauksessa, jota heidän molempainkin täytyi kärsiä ja oliko ylipäänsä heidän tunteillansa minkäänmoista yhdenvertaisuutta — ja ehkäpä saadaksensa tästä selkoa tahi kentiesi halusta puhella menneistä asioista, lisäsi hän hetken vaitioltuansa:
— Noh, neiti Holm, muistatteko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme tuolla metsäpolulla?
Heleä purppuraleimu nousi Magdalenan poskille, hän musersi omaa sydäntänsä tällä kysymyksellä, samalla kuin hänestä oli mieluista taaskin uneksia tästä hetkestä.
— Sellaiset päivät eivät hevin unohdu… mutta katsokaapas eikö nämät puuhkat ole somia ja pulleoita?
Maria oli kumartunut syvään työnsä yli.