Myönnän olevanne oikeassa sekä muistutukseenne että, kysymykseenne nähden… mutta millainen on tätä nykyä teidän välinne ja… hänen, jonka tiedätte?
— Millainenko on… niin, yhtäläinen kuin se oli.
— Silloinko kuin hänen kanssansa kävelitte?
— Ei, ei, se on lopussa… kaikki on lopussa.
— Ja te olette nyt hänet unohtaneet?
— Sen hän kait on tehnyt. — Regina ryhtyi äkkiä näillä sanoilla jutteluun, nyökäten neiti Holmille ikäänkuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja ja hän varsin hyvin tietäisi neiti Holm'in ajatukset tahi ikäänkuin toivoisi hän tuon pienen ompelijattaren myöntävän hänen sanansa todeksi.
— Vaikk'en juuri unohtanutkaan, tiedän kuitenkin, ett'emme koskaan voisi saada toisiamme. Köyhä tulliviraston kirjuri ja yhtä köyhä ompelijatar… se oli tyhmyyttä kaikki tyyni, että me koskaan voimme toisin ajatellakaan, enkä… enkä todellakaan tiedä, miten edes rohkenin tuosta kaikesta teille puhuakaan.
— Minä pakoitin teitä avaamaan sydämenne, — lausui Magdalena, koettaen puhua iloisesti ja teeskentelemättä, — teitäpä oi todellakaan saa puhumaan, jos ei teitä siihen pakoiteta. Ettekö te siis ole nähneet häntä sitte… sitte, kun tiedätte?
Maria loi äkkiä häneen silmänsä, jotka näyttivät rukoilevan armoa; en vastasi hän hätäisesti — toivotoin seurusteleminen, mitä se hyödyttäisi? Äidilläni on aina tapana sanoa: parempi paeta kuin huonosti sotia… hän on epäilemättä oikeassa, minä pakenen.
Tuntuivatkohan Magdalenan kysymykset hänestä kovin kiusallisilta? Tämä ajatus juolahti äkkiä neiti Rudonschöld'in mieleen. Kentiesi oli hänen, joka oli yhteiskunnan ylhäisemmällä ja neiti Holm'in, joka oli sen alhaisimmalla portaalla, välillä jonkinmoista tunteiden yhtäläisyyttä, jonkinmoista yhdyssidettä. Sitä hän ei itsekään tietänyt Mutta hän hengitti ikäänkuin keveimmin, ja joku osa sitä tyyneyttä, joka vallitsi tuossa halvassa tytössä, näytti siirtyneen Magdalenaan, hänen heti tämän jälkeen mennessänsä pois Vihriän Lehdon tietä.