Sieltä häämöitti hänelle jo etäältä kansajoukko, jolle muuan pyylevä mies, joka oli kiivennyt eräälle nurkkakivelle, nyt kähisevällä ja hiukan sammaltavalla äänellä puhui:
— Niin, minä olen aina iloinen! — lausui hän, ja hänen lauhkeat kasvonsa kilpailivat hänen liivinsä punan kanssa, — tässä on minun suloinen lohduttajattareni, ja sitä minä suutelen, — tätä saneessansa otti hän taskustansa latuskaisen pullon, jonka vei huulillensa. — Sinutta, jatkoi hän, —olisin istunut synkkänä ja äreänä kotonani, jossa vaimoni ja lapseni… ei eläköön ilo, eläköön Kustaa-kuningas! Tähän pullooni on sulatettu hänen rakastettu nimensä! Saas tästä! Niin, täällä tullaan tanssimaan!
Tätä saneessansa teki tuo pyylevä mies äkkinäisen kiekahduksen, moni kuperkeikkaa ja kaatui suin päin maahan.
— Mies on taittanut jalkansa, hän ei liikahdakaan, — huudettiin joukosta.
— Hän on mennyt hengettömäksi, — huusi eräs korttiin puettu hempukka.
— Noh, yksi päälle tahi vaille, antakaat hänet olla, — arveli nauraen eräs horjuileva merimies.
— Tule, Regina, tämähän on kauheata, kun ei yksikään käsi mene apuun! — lausui Magdalena, joka tässä silmänräpäyksessä raivasi itsellensä tietä väkijoukon läpi. — Tuokaa kantotuoli, pian, tässä on rahaa, — ja hän ojensi kouransa, joka oli hopearahaa täynänsä.
— Minä autan mieluummin itse itseäni, — lausui tuo pyylevä mies, joka nyt äkkiä avasi silmänsä, koettaen nousta jaloillensa, — minä otan mieluummin itse teidän rahanne! Minä juon teidän maljanne, te ihanin ihaninten joukossa!… te kauniin olento, kuin koskaan on polkenut syntistä maatamme! — Ja tuo pyylevä mies teki nyt kumarruksen, joka väkijoukon nauraa kohottaessa onnistui siten, että hän taaskin meni kuperkeikkaa.
— Nyt näette, — jatkoi tuo pyylevä mies, — että olen sitkeä kuin kissa ja iloinen kuin pelimanni:
Valko säärykset,
Ja lamput loistoiset!