— Niin, täällä pitää tanssia! Tanssi käymään! Eläköön Kustaa-kuningas! — huudettiin joukosta, ja laulua, hälinää sekä naurua kaikui lavealta ympäristössä.
— Minä olen peloissani kovin peloissani — kuiskasi neiti Rudenschöld seuraajattarellensa, rientäen pois.
— Niin, mitäpä meillä täällä olikaan tekemistä! — lausui Regina, — oh, hoh, niin, niin minkälainen aika; kun vaan pistää nenänsä ulos, näkee pelkkää juopumusta ja kurjuutta. Mitähän, mitähän tästäkin on tuleva?
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Hovin loistava seurue oli ko'olla Drottningholm'in kirkossa. Hohtokiviä, laahavia silkkihameita, töyhtöjä ja tekokukkasia, virkapukuja ja tuikkavia lamppuja liehui Magdalenan silmissä, hänen kykenemättänsä eroittamaan mitään erityistä esinettä sekä omaamattansa muuta selvää ajatusta kuin että elämä oli täynänsä katkeruutta, ja että murheen malja nyt hänelle kukkuroihin.
Vapisevin käsin piti hän vihkimystelttaa hänen yllänsä. Hän temmattiin nyt ainaiseksi pois Magdalenalta ja vihkimäsanat, jotka juhlallisesti kuuluivat hänen korviinsa, kuuluivat hänestä sielukelloilta. Hän kiristi pieniä, valkoisia hampaitansa, jott'ei hän päästäisi ilmi sitä tuskan parahdusta, joka tahtoi tunkeutua kuuluviin niiden välistä. Ah, miksi seisoi hän siis tässä, miksi ei hän maannut syvällä maan mustassa mullassa? Kuinka hän ikävöi sitä paikkaa, missä vihriä turve peittäisi hänen tomunsa, rauhallista paikkaa, auringon paistamilla, tuoksuavilla kukkasilla ja niissä kimaltelevilla kastehelmillä!
Alakuloinen, milt'ei masentava tunne valtasi hänet muutamiksi silmänräpäyksiksi. Ei, hänen ei pitäisi saada huomata, mitä hänen petollisuutensa maksoi Magdalenalle, kuninkaan nimenomaisesta käskystä oli hän saapunut näihin häihin; sitä luonteen lujuutta, jonka kuningas luuli hänellä olevan, tahtoi hän näyttää omaavansakin ja hän lähestyi noita äsken vihityltä toivottaakseen vuorostansa heille onnea. Tässä silmänräpäyksessä loi Armfelt häneen silmäyksensä, ja Magdalena nosti hymyillen päätänsä, samalla kuin laattia ikäänkuin kiikkui hänen allansa, ja hän olisi kaatunut kumoon, jos ei pari pehmeätä käsivartta olisi kietounut hänen ympärillensä, ja muuan ääni samassa kuuluvasti lausunut:
— Ruhtinatar kutsuu teitä, Magdalena!
Ja nyt tunsi hän itsensä samojen suojelevien käsivarsien poisvetämäksi, ja sulhanen sekä morsian ja tuo iloinen hääjoukko sekä kirkko olivat kaukana hänen takanansa.
— Se ei olekaan totta, Magdalena, teitä ei olo kukaan kutsunut; mutta minä ajattelin… niin, minä huomasin teidän voivanne pahoin ja…