Magdalena katsoi häneen lempeällä hymyllä, hyvin huomaten Armfelt'in silmäykset, jotka toistamiseen vihkimisen jälkeen olivat häneen luodut, mutta hän ei menettänyt tuota mielensä malttia, jonka hän oli päättänyt pitää, — hetki oli tullut, jolloin hän tahtoi näyttää tuolle petolliselle, kuinka vähän hän tästä piti lukua ja kuinka täydellisesti hän oli Armfelt'in unohtanut; hän valmistiihe tuohon tuskalliseen riemuun, että hän tämän silmäin edessä sai näyttää sitä viehätystä, jonka hän sillä hetkellä voi, ja hänen paisuvilta rusohuuliltansa luiskahti hiljaa sanat:
— Enpä tiedä ketään, jota teitä mieluisammin ottasin johtajakseni.
— Jos rohkenisin teitä uskoa olisin onnellisin ihmisistä.
— Naisen sanojen epäileminen ei sovellu hyvin teidän tunnettuun ritarillisuuteenne.
Neiti Rudenschöld'in ja kreivi Fersen'in sanat luikuivat helposti heidän huuliltansa, ja tämän rinnalla liihoitteli Magdalena eteenpäin sekä saapui valtiosaliin, jossa Armfelt ikäänkuin sattumasta meni aivan hänen ohitsensa.
Magdalenan silmät loistivat, hänen kosteat huulensa olivat puoleksi auki ja hänen huikaisevan valkoisella hipiällänsä oli vieno ruso. Mitä ajatteli Kustaa Mauritz Armfelt hänestä tässä silmänräpäyksessä? Eikö hänen silmänsä viipynyt Magdalenassa mustasukkaisen mielikarvauden vivahduksella? Oi, jospa tämä vaan voisi oikein hymyillä Axel Fersen'ille! Ja sitten?… oli koko maailma vaan synkkä pimeys ja lemmen "tulkoon valkeus" ei koskaan enään tulisi soimaan hänelle.
— Ettekö tekin mene soihtukulkuun?… Ettekö ai'o olla mukana tanssimassa ruusua sulhasen rinnasta? — Magdalena kääntyi näillä sanoilla kreivi Fersen'iin, joka koko illallisaterioimisen ajalla ei ollut poistunut hänen luotansa.
— Jos sallitte, viivyn mieluummin teidän luonanne.
Vielä yksi niitä hymyilyjä, joita Magdalena tänä viimeisenä tuntikautena niin runsaasti oli tuhlannut, valaisi taaskin hänen kasvojansa, samalla kun hän tunsi todellista helpoitusta ovien lentäessä auki ja kun uudet menot vetivät puoleensa kaikkien huomion sekä saivat tuon häntä kohteliaasti palvelevan kavalieerin silmät muutamaksi minuutiksi käännetyiksi pois Magdalenasta. Käyttäen hyväksensä tätä tilaisuutta, vetäytyi hän kenenkään huomaamatta erääsen akkunanloukkoon.
Eräs viehättävä keijukainen, jolla oli kreivitär Höpken'in ihanat kasvot, oli ovien auetessa näyttäynyt niiden aukossa; astuen salin keskelle seurasi häntä hovipojat puetut — tahi kentiesi oikeammin: pukemattomat — villeiksi, jotka, soihdut käsissänsä, alkoivat tanssin, minkä loputtua keijukainen alkoi laulun, jossa hän kehoitti sotaan noita kristityitä ritareja, jotka villein tanssiessa olivat tulleet sisään salin vastakkaiselta puolelta. Kovalla torven toitahduksella vastasivat ritarit kristittyjen puolesta tuohon kehotukseen. Tässä silmänräpäyksessä säpsähti Magdalena, muuan ääni tunki hänen korviinsa, eräs tuttu, rakas ääni kuiskasi: