— Enkö olisi päässyt? Magdalena hymyili. Miksikä en? — Siinä tapauksessa saisi kaikki kärsiä minun kohtaloni, vastasi Magdalena, yhä hymyillen.
Vaimo ei vastannut, vaan pudisti huolestuneen näköisenä päätänsä.
— Minä sanon teille Regina, minkaltainen hovi minun mielestäni on. Aivan kanakopin kaltainen, jossa kukot ja kanat tahtovat lentää toistansa ylemmäksi päästäkseen ylimmäiselle istuinpuulle, ja siipiänsä räpytellessä eivät he laisinkaan pidä lukua, jos lyövätkin toisiaan siivillensä!
— Jumala paratkoon niin epäkristillistä puhetta!
— Se on teidän oma syynne, Regina, lausui Magdalena veitikkamaisesti; minun tarkoitukseni oli vaan antaa selvän kuvan hovioloista, ett'ette luulisi minua ainoaksi, joka on saanut muutamia pieniä läimäyksiä.
— Kaikissa tapauksissa on toivoni ett'ette olisi niitä saaneet, neiti Maalin, lausui Regina, pudistaen päätänsä. — Minä ajattelin… mutta samantekevä! Niin paljo voin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran nä'in Lundegvist-vainajan, tarttui hameeni kiinni ovenpielessä olevaan naulaan, juuri kuin olin häntä tervehtimäisilläni, ja kun hän sitte kosi minua, ja me menimme naimisiin, tiesin täsmällensä, miten minulle tulisi käymään… oh, hoh, niin, niin: merkkejähän tapahtuu aina, jos ne vaan otetaan huomioon, ja se on viisas, joka niin tekee!
— Regina, te olette tänään oikein päättäneet suututtaa minua!
— Lapsikultani, se ei ollut tarkoitukseni!
— Niin se ei tule onnistumaankaan, lausui tyttö iloisesti. Illallinen syötiin pienimmittäkään tukaluuksitta, kuningatar hymyili minulle, ja minä kuulin hänen armollisesti lausuvan äiti-hyvälleni, ilman tänä suvena olleen erinomaisen ihanan.
— Magdalena loi veitikkamaisesti silmäyksensä ompeluksestaan ja lisäsi:
— Noh, Regina, mitä tästä sanotte? Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin!