— Minulla on tuhansia terveisiä teille Magdalena, — lausui kreivitär
Piper hymyillen, — keneltä, sen saatte itse arvata.
— Arvaamistaidossa en ole juuri etevä, — vastasi Magdalena väistellen.
— Mutta koska olen ottanut tuodakseni teille terveiset, niin… — Kreivitär leikitteli veitikkamaisesti viuhkallansa, silmäillen Magdalenan viehättäviä kasvoja, jotka, puolittain poispäin käännettyinä, ilmaisivat hämmästystä, joka pusersi punan hänen poskillensa. — Noh, tuntuuko se nimi niin vaikealta saada huuliltanne? — Kreivitär nojausi, lempeällä äänellä kysäisten, Magdalenaan, joka, silmät luotuna laattiaan, vastasi:
— Terveisenne ovat Axel Fersen'iltä.
— Noh, vihdoinkin! Niin, Magdalena… ja kuulkaahan nyt: veljeni on pyytänyt minua puhumaan teille eräästä asiasta, jonka keskustelemisen hän sanoo teidän aina keskeyttävänne.
— Ja jos minä sen keskeytän, niin…
— Niin se tapahtuu kahdesta syystä, — lausui vilkkaasti Sohvi Piper, — joko te ette häntä lemmi, tahi olette te liian ujo, ystäväiseni.
Heleä nauru avasi Magdalenan huulet.
— Eipä minua juuri moitita siitä, — vastasi hän tuolla vilkkaalla, vapaalla tavalla, joka hänellä oli ja jota väliin nimitettiin "viehättäväksi," väliin, "sopimattomaksi" tuota vilkasta hilpeyttä, joka hänellä oli synnyinnältänsä ja jonka edessä tuo hämmästys, mikä tämän keskustelun alussa hänet oli vallannut, nyt oli poistunut, ja hän katseli kreivitär Piperiin kirkkailla, vilkkailla silmillänsä, lisäten: — Teeskennellä en osaa ja, totta puhuen, sitä halveksinkin; tosin olen, — jatkoi hän vitkallisesti, — koettanut näyttää iloiselta murheellisena ollessani ja välinpitämättömältä, kun olin levottomana; onhan elämässä sellaisiakin kohtia, joissa se on velvollisuuskin, mutta halusta tahi taipumuksesta… ei, ei!
— Siis te ette lemmi Axelia?