— Mainitse siinä tapauksessa ainoastansa itseäsi. Minä olen koettanut unohtaa, mutta yhä selvemmin on sinun kuvasi esiintynyt sielussani.
— Koeta siis alati minua muistella, niin tulee siitä toisellainen päätös.
— Kuinka voit noin tehdä pilaa?
— Pilaa? sen taidon olen varmaankin oppinut sinulta; sen ensimäinen oppiminen maksoi minulle ehkäpä kyyneliäkin, jättääksensä lopulta vaan hymyilyä jälkeensä.
— Mutta nyt — sinä itket…
— Itken niin… enkö ma itkisikään! Oi, päästä käteni, — kerta ei se ollut sinusta minkään arvoinen! Minä itken, voidakseni paremmin hymyillä kaikelle, joka elämässä muserretaan ja turmellaan.
— Kuinka katkera! Tuskinpa sinua enään tunnenkaan.
— En tunne enään itseänikään. Ei, mene tieltäni, Kustaa Mauritz!
— En siirry, ennenkuin olet rauhoittunut. Oi, kuule lemmikkini, rakastettuni, suloinen sydän käpyni! Lausu, oletko kärsinyt paljokin minun tähteni? Tästä kärsimisestäsi voin arvostella rakkauttasi, tässä kärsimisessä olen kyllin itsekäs löytämään autuutta.
— Ah, vielä vaan sananen… kerro minulle vielä, että olet minua lempinyt,.