— Minä olen sinua lempinyt…
— Ja nyt, ja nyt?
— Ei, ei, päästä minua menemään!
— Ja nyt, ah, vielä vaan sananen yksi ainoa sananen… yksi ainoa "lemmin." Te pudistatte päätänne, te ette tahdo vastata!… Minä tulen siis toisella kertaa saamaan tämän vastauksen.
Sykkivin sydämin kumartui Magdalena, vastaten nöyrästi kuninkaan tervehdykseen, ja hän sekä Armfelt olivat poissa.
Magdalenasta tuntui ikäänkuin heräjäisi hän vähitellen huumauksesta selvälle järjelle. Mitä oli hän sanonutkaan?
Ääneti ja kylmäverisenä olisi hänen tullut kuullella Armfelt'in sanoja. Miksi, miksi oli hän siis puhunut? Mihin olivat kaikki hänen hyvät päätöksensä joutuneet? Oliko hänen tunteensa voimakkaammat hänen järkeänsä?
Näin kysyi hän itseltään ahdistuksessansa.
Ja nyt, mitä tuli hänen tehdä?
— Pakene! huusi eräs ääni hänen sielussansa; pysähdy! kuiskasi toinen, ja se ääni muuttui yhä kovemmaksi, kunnes nuot molemmat ristiriitaiset mieliteot ikäänkuin tuimasti taistellen koettivat voittaa toistansa.