— Jospa en edeltäkäsin olisi tietänyt mitään, ja sattumus olisi johtanut minua siihen… niin, silloin kentiesi, mutta ei nyt. En tahdo olla osallisena minkäänmoisissa juonissa, tahdon katsoa Kustaa-kuningasta ja kaikkia ihmisiä suoraan silmiin; tahdon ennen kuolla unohdettuna ja vähäpätöisenä, kuin että pieninkään tahrapilkku tarttuisi nimeeni.

— Fredrik-hyväni, en voi muuta kuin hyväksyä mielipiteitäsi, mutta sittekin…

— Minä pysyn sanoissani.

Fredrik-ruhtinas nousi istuviltansa, ja astuen moniaita kertoja huoneessa edestakasin, lensi hänen silmäyksensä silloin tällöin ruhtinattareen, joka vahakynttelien valossa tarkasteli kirjeessä olevia nimiä, ennenkuin pani nuot kokoontaitetut paperit jälleen kuorihinsa.

— Elämäni on sittekin sangen onnellinen, — jatkoi ruhtinas, — onhan minulla sinut, Sofia, rakastettavana ja vielä toinenkin Sofia… tiedäthän, tuo, josta sinulle olen puhunut. Halpa tyttö se on, niin, onpa aivan moskaväkeäkin, jos niin tahdot, mutta minä vakuutan, ett'ei kellään voi olla puhtaampaa sydäntä ja ylevämpiä mietteitä kuin Sofia Hagman'illa. Sinä tulisit hänestä pitämään, Sofia, jos sattumus voisi antaa teidän tavata toisenne… kuten asiat nyt ovat, voin ainoastansa puhua sinulle hänestä.

Hiljainen huokaus hiipi Sofia Albertina» huulille!

— Me molemmat, hän ja minä olemme sinulle kuitenkin vähäpätöinen korvaus, kuten pelkään. Mutta mitä kahinaa tuolta ulkoa kuuluu?… Ah, olenpa unohtanut? päästää Rudenschöld'ini palveluksestansa. Hyvää yötä, Magdalena, nuku makeasti!

Kepein askelin saapui Magdalena huoneensa ovelle, jonka lukossa oli avain, ja sisäänastuessansa kohtasi häntä kuuvalon väräjävä hopeahohto, joka syrjäänvedettyjen akuttimien välistä valui laattia-maton kukkasille ja viipyi leikitellen seinäverhoilla.

Magdalena meni akkunaan, ja hänen silmäyksensä lensivät tuolle heikosti siniseltä paistavalle lumipeitolle, joka lähellä ja kaukana levisi maan pinnalle.

Hiljainen huokaus avasi hänen huulensa, ja ajatuksiinsa vaipuneena seisoi hän silmänräpäyksen liikkumattomana. — Nuku makeasti, — kuului vielä hänen korvissaan”ruhtinattaren jäähyvästit. Ah, tuntuihan ikäänkuin tahtoisi uni täydellä todella paeta häntä siitä alkaen… niin, missähän hänkin tällä hetkellä oli? Muistiko hän Magdalenaa? — Mutta tätä ei hän tahtonut ei hänen sopinut kysyä itseltänsä. Ei, hän ei tahtonut laisinkaan ajatella, hän tahtoi mennä makuulle! Mutta missä Lovisa oli! Miksi; ei hänen kamarineitsyensä ollut saapuvilla, miksi ei hän ollut sytyttänyt kynttelejä?