— Lovisa, Lovisa! — huusi neiti Rudenschöld maltittomana, — nytpä tapahtuu ensi kerran, että tyttö… Olisikohan hän nukkunut?
— Lovisa ei ole täällä, — vastasi nyt eräs ääni, jonka tunnetun soinnun kuullessansa Magdalena ääneensä kirkasi. Se oli varmaankin erehdys, niin se ei voinut olla mitään muuta, ja torjuvalla, milt'ei kauhistusta ilmaisevalla eljeellä oli hän pysähtynyt keskelle laattiata, silmäillen tuota ko'okasta olentoa, joka nyt liikkui huoneen pimeimmässä nurkassa.
— Älkäätte peljästykö… oi, suokaatte anteeksi rohkeuteni!
— Kuulenko siis oikein… Niin, tehän, paroni Armfelt, siellä olettekin. Kuinka olette uskaltaneet tätä tehdä?
— Ikäväni ajoi minut tänne, minulla ei ole muuta puollustusta.
— Se on liian heikko. Oi, Jumalani, Jumalani, mitä te minusta ajattelette?
— Kaikkea hyvää, kaikkea ylevää, kaikkea…
— Älkäätte enään puhuko niin!… Kun ensin kuulin teidän äänenne, luulin mielikuvitelmani jotenkin leikittelevän kanssani; mutta tehän siinä olettekin… te itse ja minä… kuinka tahdotte loukata minua näin suuresti?
— Tuhansien silmien vartioimana, en saa koskaan lausua teille sanaakaan enkä vaihtaa kanssanne ajatustakaan, ja itse te minua pakenette…
— Me olemme kylläksi puhuneet keskenämme.