— Niin, niin, lemmessäni tunnen ikäänkuin ijäisyyden todellisuuden löyhäyksen, ja tunteeni otan kerran puhdistettuna mukaani maan päältä.
— Magdalena, Malla, pieni haaveilija, virka, miksi vaivaat itseäsi synkillä ajatuksilla? Minä lemmin sinua… sinä minua, ja eikö tämä tieto ole meille kylläksi? Oikein tahi väärin, mieletöintä puhetta! Mitä ovat kaikki maalliset siteet, joilla me annamme sitoa itsemme ainoastansa tavan vuoksi, omanvoiton pyynnistä, pakosta ynnä muusta sellaisesta! Ne ovat i'es, kahle, — jonka vapaa henki varhemmin tahi myöhemmin ravistaa niskoiltansa ja tempoa rikki.
— Sinä lemmit minua, minä sinua, Magdalenani, — ainoastansa tässä ajatuksessa löydän autuutta; kaikki, mikä on synkkää, vastenmielistä, on minusta kaukana… lemmittyni kasvojen vivahdukset ovat ainoa tuuli, jonka mukaan käännän mielialani purjeen. Sinä avaat huulesi, niin, kas niin, kuinka suloinen sinun hymysi on, tyttöseni, sydämeni puoliso, sinä… oletko minulle hellä?
— Mitä sanovat silmäni, Kustaa Mauritz?
— Tahtoisinpa kerätä aarteita ympärillesi!
— Tiedäthän ainoan aarteen, jota rakastan olevan sinun lempesi.
— Kaikki, mitä sinulle tarjoan, hylkäät sinä kovapintaisesti.
— Yhden anomuksen pyydän kuitenkin saada täytetyksi.
— Se on jo myönnetty, armahani, sano vaan, käske! Noh, mitä haluat?
— En minä, en; itselleni, minä ajattelen erästä toista.