— Erästä toista vaan, niinhän se aina on…

— Näetkö, tällä kertaa on kysymys eräästä tytöstä, eräästä, joka on lempinyt melkein kuin minäkin… hartain toivoni on, että hän tulisi onnelliseksi.

— Amen, katselkoon hän kernaasti minun puolestani poikasia!

— Ei, ei, noin et saa hymyillä!

— Kaiken minkä voin, lupaan sinulle tehdä, jos et vaan vaadi minun persoonallista välitystäni tuon kaunottaren onnellisuuteen.

— Niin mielelläsi kuin leijailetkin kaikkialla, liehuva perhonen, tämän kukkasen ympärillä et kuitenkaan saa kierrellä.

— Veitikka pilkistää sinun silmistäsi, kas kuinka se leikkii sinun huulillasi, ja nyt se piilottaiksi poskesi kuopuraan, Magdalenani, ihana…

— Huikenteleva perho!… Mutta tosiaankin, pitihän meidän puhuman muustakin kuin itsestämme. Kuten sanoin, tiedän erään tytön, joka on rakastanut kentiesi yhtä hellästi kuin minäkin; mutta viisaammin… ei, innokkaammin, ylevämmin kuin minä on hän osannut säilyttää tätä tunnetta rinnassansa, on osannut tyytyä ilmanolemiseen ja…

— Onnekseni et ollut hänen kaltaisensa…

— Minä koetin paeta, mutta, ah, en voinut! Ja… hair… oi, mikä sokeus!