KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
Linnassa oli vastaanotto. Tungos etehisessä oli milt'ei yhtä suuri kuin ennenkin, ja kiihkoisella uteliaisuudella silmäiltiin kuninkaan kasvoja, kuunnellen hänen pienintä sanaansakin. — Miksi oli hän äskettäin ollut Köpenhaminassa, mitä olikaan oikeastansa tekeillä, mitähän salaisia kokouksia kuningas silloin tällöin suvaitsi pitää? — Vaiti! tuossa puheli kuningas Kaarlo-herttuan kanssa.
— Minulla oli hauska viikko Köpenhaminassa. Leskikuningatar piti minulle milt'ei koko ajan seuraa… matkani tulos oli hyvä, ja ystävällinen liitto Tanskan kanssa on meille erinomaisen edullinen — nyt vaipui Kustaa III:n ääni milt'ei kuiskaukseksi ja hänen hoviväkensä olivat niin onnellisia, että saivat kuulla hänen saaneen jonkun asiakirjan, jonka omaamisesta hän ilmaisi häiritsemätöintä riemua, samalla kertaa kun hän peitti sen sisällön salaperäisyyden hämärään.
— Erään asiakirjan, mikähän se mahtanee olla? — kysyivät kaksi kunnianmerkillä koristettua herraa toisiltansa.
— Usko minun sanani, se on jotakin erinomaista… jokin liitto, jonka ainoastansa kuningas on voinut aikaansaada, jokin…
— Hän on vastaanväittämättä suuri nero, kreivi-hyväni!
— Olenpa häntä aina ihmetellyt, hym. —
— Minä olen niin paljon kuullut kuiskattavan tuosta asiakirjasta, — lausui salaperäisesti muuan kultaanpuettu kamariherra eräälle henkivartija-väessä palvelevalle katteinille.
— Se on tietysti esim. joku kuninkaan oikku, jonka pitäisi vaikuttaman tämän maan asujanten mieliin.
Kamariherra otti pari askeletta takaperin, samalla kun katteini silmäili häntä hymyillen ja äkkiä lisäsi: