— Ei kukaan voi rakastaa hänen majesteettiansa suuremmalla kunnioituksella kuin minä, ja…
— Siihen teillä onkin syytä, katteini Liljehorn!
— Suuria syitä; minun on kiittäminen hänen majesteettiansa kaikesta, kasvatuksestani, eläkerahastani hänen käsikassastansa ynnä muusta. Minä tarkoitin vaan hänellä olevan pienet oikkunsa, ja että tämä olisi vaan sukkela keksintö, jota minä erinomaisesti ihmettelisin, jos esim. koko kirjoitus sisältäisi vaan yleisiä ystävyyden vakuutuksia… niin, mitäpä minä tiedän.
— Mutta jotakin tärkeätä sinä on. Onhan Armfelt'ista tehty Norsun tähdistön ritari, ja minä tiedän varmalta taholta, että Köpenhaminassa oltiin suuresti ihastuksissa kuninkaaseemme. Fredrik-ruhtinas, Huth-kenraali ja Bernstorff-kreivi ovat olleet lumottuina hänen kaunopuheliaisuudestansa. Te hymyilette vieläkin, katteini Liljehorn, ette kait tahdo väittää?…
— En millään lailla, hänen majesteettinsa puhuu vastaanväittämättä hyvin.
— Jotakin täytyy olla tapahtumaisillansa, se näkyy kuninkaasta ja se näkyy Armfelt'istakin… Norsuntähdistön ritariksi, sepä on jotakin!… kuninkaalla mahtane olla suuri vaikutusmahti Köpenhaminassa, — arveli muuan valtiollisista asioista huvitettu, hohtokivillä koristettu leskikreivitär, silmäillen erästä hovimarsalkkaa, jonka toinen silmä oli ummistettu ja joka puristi yhteen huuliansa ikäänkuin olisi hän lujasti päättänyt, ett'ei niiltä tulisi pääsemään nuot tärkeät salaisuudet, joita hän voisi ilmaista jos tahtoisi.
— Noh, kreivi Taube, teidän kävi siis hyvin Köpenhaminassa?
— Kävi niin, valtiosihteeri-hyväni… hys, vaiti!
— Tosiaan, jos tuota ymmärrän, — lausui Schröderheim hiljaa, samalla kun hänen levotoin silmäyksensä lensi kuninkaasen, — kuinka, Herran nimessä siellä kävi?
— Menikö kaikki hunningolle, peräti hunningolle?