— Mutta Armfelt'in koroittaminen Norsuntähdistön ritariksi?
— Se oli sumua silmiin. Älä millään ehdolla ole tietävinäsi niistäkään!
— Melkein tällaisia olivat nuot monet kuiskahdukset kuninkaan ympärillä, joka nyt oli kääntynyt Magdalena Rudenschöld'iin. Tuskin olisi hän ollut kohteliaampi kenelle kuningattarellekaan kuin tuolle Sofia Albertinan nuorelle hovineidille, ja hoviherrat olivat kokoontuneet kunnioituksella hänen ympärillensä samalla kuin naiset silmäilivät häntä suloisilla hymyilyillä. Missä Magdalena vaan liikkui, kohdeltiin häntä mitä ystävällisimmästi; olipa hänen ihailemisensa milt'ei tullut tavaksi, ja harvoin oltiin niin monta sievistelysanaa lausuttu hänen läheisyydessänsä kuin näinä päivinä.
Vilkkaasti muistellen kuninkaan ystävällistä kohteliaisuutta, joka muisteleminen loi hänen huulillensa iloisen hymyilyn, astui Magdalena huoneesensa, jossa hän kohtasi sisarensa, paronitar Ehrenkronan.
— Miten on Karolina-hyväni, sinä näytät raju-ilmalta tahi oikeammin sateiselta päivältä? Olethan itkenyt, sisar-kultani, avaa sydämesi minulle!
— Ah, Malla, minua on kohdannut suuri ja raskas huoli, — vastasi hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, silmäillen levottomasti Magdalenaa, joka nyt vakavan näköisenä kumartui häneen päin.
— Mitä, Herran nimessä, sinulle siis on tapahtunut?
— Ei mitään itselleni… sinun takiasi, Magdalena, sinun takiasi olen huolissani ja levotoin.
— Minunko takiani? — Tumma purppuran puna lensi äkkiä Magdalenan kasvoille.
— Sinusta ovat alkaneet kuiskaella hirmuisia, kummallisia asioita. Ah, ah, sinä punastut!…