— Säikähdyksestähän…
— Niin, suokoon Jumala, ett'ei se o… olisi häpeästä!
— Häpeästä, — kertoi Magdalena, painoi kätensä silmilleen ja jatkoi kiivaasti — ei, ei, en häpeästä! mutta miten voit lausua sellaista sanaa minulle?… kuinka kauheata!
— Niin, se on kauheata, että meidän molempain täytyy vaihtaa sanoja sellaisesta asiasta, joka on joka miehen suussa, mutta jonka kuitenkin on niin vaikea päästä minun huuliltani.
— Mitä sinä oikeastansa minusta tahdot, Karolina?
— Olen tullut varoittamaan ja rukoilemaan sinua kaiken pyhän nimessä, — kertoi rouva Ehrenkrona liikutetulla äänellä — tullut pyytämään sinua isämme muiston nimessä, hänen kuolemansa sekä niiden varoitusten nimessä, joita hän sinulle ja meille antoi, oi, kunnioita kantamaasi nimeä kuitenkin hänen tähtensä, joka jo makaa haudassaan!
— Mitä olen siis tehnyt, Herran nimessä, koska voit puhua minulle tällä tavalla! En, en tahdo sinua enään kuulla ja minä pyydän sinua antamaan minulle sitä kunnioitusta, jota vaadin ja jota kaikki, niin kaikki yhä ovat minulle antaneet.
— Kunnioitusta, lapsi-raukkani, sinua imarrellaan, kentiesi ryömivät he sinun edessäsi ja ehkäpä omantavat sinulle jonkinmoista valtiollistakin tärkeyttä ja luulevat sinun voivasi vaikuttaa asiain menoon ja ratkaisuun, sillä he pitävät sinua kuninkaan parhaimman suosikin rakastajattarena.
— Kuinka on sinulla sydäntä puhua minulle näin?
— Sentähden, että ainoastansa ankarin totuus voi temmata pois ne petolliset verhot, joihin sinun tunteesi varmaankin on itsensä pukeutunut ja jolla se on koristanut semmoista tilaa, kuin sinun on. Sinun tulee suoraan ja selvästi huomata kantasi ja sinun täytyy poistua hovista, häpeästä ja alentumisesi tilasta.