— Parhaintako, jalointako tunnettani siis nimitetään alentumisen tilaksi! — huudahti Magdalena ja pannen äkkiä kätensä ristiin jatkoi hän: — Niin, Karolina, minä lemmin Kustaa Mauritz Armfelt'ia, ja häntä lemmin jo ennen kuin… Jumalani, oi, Jumalani!… ennen kuin Hedvig de la Gardie tuli… tuli hänelle siksi, mikä hän nyt on. Minun lemmelläni on vanhempia oikeuksia…
— Vaiti, Magdalena, vaiti!… Oikeuksia!… Mitäpä sanotkaan?
— Sanon, että minä lemmin häntä, ja että hän lempii minua, sanon, ett'en tahdo luopua siitä autuudesta, jonka hänen lempensä minulle tuo. Palajaminen on liian myöhäistä, Karolina, liian myöhäistä… en voi temmata sieluani irti hänen sielustansa, ja tämä ratkeamatoin side on Jumalan edessä yhtä pyhä kuin kaikki papiston toimituksetkin.
— Malla, Malla, nämätkö sanat tulevat sinulta! Mihin on siis järkeni joutunut, sinä, joka olit niin järkevä? Mihin hyvänsuopa sydämesi? Ah, kuinka haikeasti suren kaikkea sitä hyvää ja jaloa, joka sinussa on menetetty!
— Sinun kyyneleesi näkeminen, Karolina, on minusta tuskallista!
— Tätähän minä aina pelkäsinkin! Sellainen hovi ja sellaiset tavat sekä lisäksi sinun huikenteleva luontosi! Sinä olet imenyt itseesi myrkkyä, sisarparkani, pilalle menneiden tapojen turmelevaa myrkkyä, kun oikeus ja kunnia ovat poljetut jalkoihin tahi tulleet pilkatuiksi. Aviomiehiä ja henttuja, aviovaimoja ja rakastajia… ja sinä turvatta, alttiina viettelyksille…
— Ei laisinkaan viettelyksille, Karolina, ei mitkään houkuttelemiset, kuinka loistavia ovat olleetkin, ole koskaan saaneet valtaa ylitseni. Uskollinen olen ollut rakkaudelleni ja luulinpa omaavani kylläksi voimaa sulkeakseni tämän tunteen ijäti omaan poveeni. Tämä voima minulta puuttui. Älä siis syytä muita siitä, jossa pidät minunkin rikkoneeni.
— Useammin kuin kerran olen sinua, Magdalena, varoittanut… — keskeytti rouva Ehrenkrona, jonka kyyneleet milt'ei koko tämän puhelemisen ajan oli juossut, — huomasinhan minä, mihin sinun ajattelemattomuutesi lopulta tulisi sinua viemään.
— Usko minua, miesten imarteleminen ei ole minua laisinkaan houkutellut, ja jos olen ollut veikistelevä, on se tapahtunut siitä syystä, että olen tahtonut olla mieluinen yhdelle, ainoastansa yhdelle.
— Magdalena-hyväni, vielä ei ole palajaminen liian myöhäistä — jätä hovi, poistu kauaksi tästä kaupungista ja sen turmeluksesta, niin tulevat ihmiset unohtamaan…