— Älkää puhuko siitä, pyysi Magdalena hehkuvin poskin.
— Niin, jos se ei tule olemaan hän, niin…
— Ei se tule olemaan hän!
— Noh, sitte ei neiti saa ketään!
Nämät sanat lausuttiin Magdalenan istuessa peilin edessä. Nyt kääntyi hän äkkiä takaperin. Tuon valkoisen kaapun yli valui hänen kullanhohtavat hiuksensa ikäänkuin auringonpaisteessa kimaltelevat laineet, ja hän käänsi veitikkamaisesti silmänsä Reginaan. — Näytänkö minä sitte siltä, että jäisin naimattomaksi? lausui hän.
— Ei sen vuoksi, että juuri olisitte sen näköinen, neiti, mutta…
Mutta Regina-hyvä, onhan minulla vielä kyllin aikaa sen ajattelemiseen!
— Voi kyllä siltä näyttää, mutta ken varhain tulee myllyyn; saa myöskin varhain jauhaa — niin se, joka niin nuorella i'ällä kuin neiti on päässyt ulos maailmaan, saa myöskin…
— Mitä arvelette, Regina, kiinnitänkö nämät siniset nauharuusut hameeseni?
— Niin, Maalin-neiti, te ette koskaan salli minun puhua järjellistä sanaakaan!