— Vaikka kaksikymmentä, jos, Regina, tahdotte, kunhan vaan pääsen kuulemasta ikäviä asioita!

Täten vältti Magdalena niin kau'an kuin oli mahdollista ja kenen kanssa tahansa kaiken keskustelun tässä hänelle niin tärkeässä asiassa, jota kuitenkin erään iltana paroni Stjerneld kovinkin pian kosketteli, joka erään pienen, valitun seuran ollessa koolla kreivitär Vreden asunnossa, sattui yht'äkkiä jäämään kahdenkesken Magdalenan kanssa. Raukeudella, joka oli hänessä tavatoin, silmäili hän uneksien milloin kirjavaa laattiamattoa, milloin noita kullattuja akkunoissa olevia telineitä, jotka olivat täynänsä kaikenlaisia kummallisia kiinalaisia, teoksia, ja kalliista, intialaisesta puulajista tehtyjä koristuksia. Vihdoin kumartui Magdalena henkimään muutamien kukkain tuoksua, jotka olivat asetetut hänen vieressänsä olevalle marmoripöydälle.

Hänen huomaamattansa silmäili häntä paroni Stjerneld muutaman sekunnin, ja kun Magdalena kumartui kukkasiin, astui hän esiin ja taittaen erään ruusunnupun tarjosi sen hänelle.

— Vahinko turmeltuneesta kukkakimpusta, lausui Magdalena, ollen olevinaan huomaamatta hänen eljettänsä ja nousten sohvalta mennäkseen pois.

— Ettekö tahdo ottaa minulta pientä kukkaistakaan, Magdalena? kysyi hän.

— Tahdon kylläkin, vastasi hän, ja hänen valkoiset, sormuksilla koristetut sormensa tarttuivat oksaseen, — kuinka epäkohteliaasti, että ette karsineet ruususta pois okia! Katsokaa, kuinka minä revin sormeni!

Paroni tarttui Magdalenan käteen, jota hän kunnioituksella suuteli. — Voitteko antaa minulle anteeksi, lausui hän. — Niin, Magdalena teidän polultanne tahtoisin raivata pois kaikki pistävät o'at!

— Paljon kiitoksia! lausui Magdalena iloisesti, vetäen pois kätensä ja rientäen ovea kohti.

— Magdalena, pyydän teitä pysähtymään! Hänen äänensä oli niin kiihkoinen ja hänen silmänsä niin rukoilevat, että Magdalena vastoin tahtoansakin pysähtyi, hyvin huomaten, ett'ei hän enää leikkipuheillansa voinut poistaa tuota pelkäämäänsä hetkeä. Vaalein poskin ja milt'ei henkimättä seisoi Magdalena hänen edessänsä. Taaskin tarttui paroni hänen käteensä ja veti hänet luoksensa.

— Magdalena, oi, kuinka teitä lemmin! kuiskasi hän.