Magdalena teki torjuvan eljeen. — Jumalani, oi, Jumalani! Nämät sanat tulivat ahdistetusta sydämestänsä hänen huulilleen.
— Niin, Jumala, lausui paroni. — Jumala on todistajani, kuinka sydämellisesti minä teitä lemmin! Sano, Magdalena, tahdotko olla omani tästä päivästä alkaen? Olen niin paljon ajatellut tätä autuutta… ja eihän se vaan lienekään pelkkä uni? Vastaa, Magdalena, minä rukoilen sitä!
— Antakaa minun olla, pyysi tämä, — en ole koskaan ajatellut, en ole…
— Ette te, Magdalena, mutta minä olen ajatellut meidän kumpaisenkin edestä! Mitä onkaan tämä loistava elämä ja nämät juhlat? Kiiltoa ja turhuutta, joka jättää ainoastansa tyhjyyttä jälkeensä! Ah, me emme eläisi yhdessä perhoisten tavoin, jotka ovat silmänräpäyksen lapsia, vaan kuten ijäisyyden kuolemattomat olennot. — Väistykäämme maailman turhuuksista ja eläkäämme ainoastansa toisillemme!
— Ei, ei, niin ei voi käydä, kuin sanotte!
— Enkö siis ole mitään teidän mielestänne, Magdalena?
— En tiedä… sallikaa minun mennä… oi, sallikaa minun mennä, pyysi hän. Kyyneleet kimaltelivat hänen tummissa silmäripsissänsä, ja hänen poskillansa loisti punaisia purppuraleimuja.
— Sananen vielä, Magdalena, yksi ainoa sananen! Lemmittekö ketään toista?
Silmänräpäyksen seisoi hän liikkumatta alallansa. Sitten aukeni hänen huulensa hymyilyyn.
— En, lausui hän.