Tuo vapiseva neitonen oli äkkiä muuttunut veitikkamaiseksi lapseksi, joka avosydämisesti ilmaisee tunteensa, ja hän lisäsi:
— En tiedä ketään, jota pitäisin teitä parempana!
Kiiruusti riensi hän nyt pois, mutta hänen äänensä suloinen sointu kaikui tuon nuoren miehen korvissa sittekin, kun hän oli yhtynyt toisten seuraan, kaikui vielä yön hiljaisuudessakin ja tuotti hänelle suloisia, viehättäviä unia.
VIIDES LUKU.
Korkeassa nojatuolissa istui entinen valtioneuvos ja silloinen Upsalan yliopiston kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld. Murheellisilla silmäyksillä katseli hän Magdalenaa, joka, ollen polvillansa hänen edessänsä, piti hänen kättään omissansa ja silmäili häntä, hiljaa itkien.
— Jumala on todistajani, ett'en tahtoisi närkästyttää teitä rakastettu isäni, lausui hän — mutta en voi ajatellakaan naimiseen menemistä paroni Stjern'eldin kanssa.
— Tätä nykyä pitävät lapset itseään vanhempiansa viisaampina, vastasi kansleri, joka hiljaa ja ikäänkuin rauhottaen silitteli Magdalenan kiharia. — Luuletko, että minä vä'ittäisinkään sinua tähän naimiseen, jos pitäisin sen sinulle arvottomana?
— Mutta minä tulisin i'äti onnettomaksi!
— Onnettomaksi, — sano ennemmin päinvastoin? Älähän toki oikullisuudesta työnnä onnea luotasi!
— Minun tuskani ei olekaan oikku.