— En voi lausua sinulle sitä sanaa, jota haluat.
— Siis ovat kaikki varoitukseni menneet hukkaan! Niin, itke, Magdalena, itke itseäsi ja sokeuttasi!
Karolina Ehrenkrona, joka helleydellä oli tarttunut Magdalenan käteen, jatkoi väräjävällä äänellä: — Meidän mielipiteemme ovat niin erilaiset, ja sentähden käyvät meidän tiemmekin tästälähin eri suunnille. Hyvästi, Magdalena! Tuon uuden siteesi solmiamisen tähden ratkeaa tällä hetkellä eräs vanhempi. — Ja painaen suudelman Magdalenan otsalle, meni hän kiiruusti huoneesta pois.
— Ei enään sisartakaan! — huudahti Magdalena, heittäytyen ääneensä nyyhkien sohvan patjoille; — mutta en voi muuta! Sokea, sokea, — oi, jospa se olisin!
KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
Eräässä huoneessa, jonka karmiinipunaiset seinät olivat verhotut silkkikankaalla, runsaasti kullatuilla reunustoilla ja loistavasti koristetuilla, valkoisesta atlaskankaasta tehdyillä akuttimilla, astuskeli Kaarlo-herttua edeltäkäsin, ollen vilkkaassa keskustelussa paroni Reuterholm'in kanssa.
— Tukalaa, että Ulfvenklou on poissa, — lausui herttua, — en voi väittää, ett'en tässä asiassa mielelläni haluaisi hänen kanssansa neuvotella.
— Suokaatte anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, että minä rohkenen lausua kummastukseni tämän toivomuksen kuullessani… hän on ilmeinen petturi, siihenhän saatiin kumoamattomia todistuksia, — vastasi suosikki, jonka tummat, tuliset silmät ilmaisivat hiukka mielikarvauden sekaista maltittomuutta, —ja minusta nähden voi teidän korkeutenne olla sangen tyytyväinen, että olette hänestä päässeet.
— Niin, niin, suittaa siten olla, mutta tällaisissa asioissa näyttiihe hän useammin kuin kerran omaavansa mitä ihmeellisimmän taidon, ja juuri tämän unen haluaisin saada tarkoin selitetyksi.
— Minun mielestäni se ei kaipaa sellaista selitystä, se on vaan seikka, joka kerran tulee tapahtumaan.