— Kreivi huvitteleikse välistä pitämällä esitelmiä ja näiden tavallinen sisältö on, kuinka onnellisena Ruotsi voisi pitää itseänsä, jos se olisi esim. venäläinen maakunta.
— Foi de gentilhomme! — Kustaa III:n silmistä suitsui vihaisia leimuja, — ja ruotsalaiset voivat häväistä itseänsä siihen määrään, että tyynesti kuultelevat sellaista puhetta!
Poliisimestari kumarsi äänetöinnä.
— Tästä "onnellisuudesta" pelastin minä Ruotsin vuonna 1772; Jumalan avulla tulen pelastamaan sen vieläkin kerran, jos niin tarvitsee.
— Tietysti keskustellaan ministerin asunnossa myöskin, — jatkoi Liljensparre vitkallisesti ja kentiesi etsien kylläksi lieviä sanoja, antaaksensa kuninkaalle tämän viimeisen ja vaarallisimman tiedon, — ja keskustelu koskee välistä sotaakin… pian syttyvää ja odotettavissa olevaa sotaa…
— Ja mitä nämät herrat siitä miettivät?
— Heidän mietteensä ovat sangen erilaisia… useammat toivovat kuitenkin rauhaa, ja venäläinen ministeri puolustaa etenkin tätä mielipidettä sekä on monta kertaa antanut viittauksia, että jos sotajoukko tässä asiassa lakkaisi tottelemasta, tulisi teidän majesteettinne pakoitetuksi kutsumaan kokoon valtiosäädyt, ja siten arvellaan asian tulevan voitetuksi.
Kuningas astui muutaman askeleen Liljensparrea kohti, ja kiinnittäen häneen vihasta säihkyvät silmänsä kertoi hän: — sotajoukko lakkaisi minua tottelemasta. Ei, tämä on aivan suunnatointa! Te erehdytte aivan varmaan, laamanni Liljensparre!
— Suokoon Jumala, että niin olisi, teidän majesteettinne, ja että sen seuraukset tulisivat näkyviin…
— Riittää, laamanni Liljensparre, riittää! Minä luotan vielä ruotsalaisten soturein kunniaan! — Ja viitaten kädellänsä käski kuningas poliisimestaria poistumaan.