KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Magdalena oli pitkänänsä eräällä sohvalla. Hän oli yksin huoneessansa, ja hänen kirkkaat, siniset silmänsä olivat haaveilevina kiinnittyneet pesävalkeasta leimuaviin liekkeihin. Nojaten kyynäspäätänsä koruompeloituun silkkipatjaan, ja hameensa runsaat laskokset liittyneenä hänen mallikelpoisen vartalonsa mukaan, sekä tuo leimuava liekki valaisevana hänen kasvojansa ja heijastuen hänen tukkansa kultaloistosta, ilmestyi hänen kuvansa selvästi häntä ympäröivästä puolihämärästä, ja hän oli viehättävä nuoruuden sekä kauneuden ilmiö.

Kentiesi muisteli hän tällä hetkellä menneitä vuosia, lapsellisen viattomuuden ja lapsellisen ajattelemattomuuden aikoja, sekä noita pieniä kevytmielisyyden syntejä, jotka eivät olleet suuresti rasittaneet hänen omaatuntoansa. Kenties! vertasi hän tätä aikaa nykyiseen ja kentiesi huomasi hän itseltänsä olevan paljo katumista sekä murehtimista, sillä hänen kasvonsa yhä vaihettelevat vivahdukset osoittivat yhä enenevää levottomuutta, samalla kun hän silloin tällöin kohotti päätänsä. Tahi viettikö hän kentiesi tuota joutilasta hämärähetkeä kuultelemalla keväisen tuulen suhinaa ulkona olevissa lehteen puhkeavissa puissa tahi kuulteliko hän jalan astuntaa läheisestä käytävästä? Mikä hänen mielessänsä nyt lienee ollutkin, hän nousi äkkiä jalkuvillensa ja silittäen kähäränsä pois otsaltansa, riensi hän ovea kohti. Tässä silmänräpäyksessä näytti kaikki levottomuus karkkautuneen hänestä kauaksi ja hymyilevin huulin sekä loistavin silmin lausui hän paroni Armfelt'ia tervetulleeksi.

— Kuinka oletkin viipynyt… aloin jo luulla ett'et tulisikaan.

— Ja sitte rupesit kait arvelemaan minun ehdoin tahdoin laiminlyöväni sinua.

— Sellaiseen ajatukseen et sinä, Gösta, vielä ole antanut minulle syytä; mutta kuinka sinä näytätkin palavaiselta ja väsyneeltä…

— Minä olenkin väsynyt; koko yön olen ollut kuninkaan seurassa, eikä kumpikaan meistä ole nukkunut vähäistäkään; majori Morian on palannut…

— Ja mitä uutisia on hän tuonut paroni Nolcken'ilta sekä Pietarista?

— Kaikki hyvin… koko venäjänpuolinen raja on milt'ei aivan puollustuksetta. Sota turkkilaisia vastaan yhdeltä puolen ja meitä vastaan… — Armfelt keskeytti puheensa hymyillen — pidätkö sinä minua pelkurina, — Magdalena — kysyi hän.

— En, lemmikkini?