— Sinun ajatuksesi mua seuraavat… suloinen tieto!
— Aina ja ijäti!… mutta kun tiedän sinun olevasi sodan hirmuisuuksissa… nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut läsnäoloasi ja lohduttavia sanojasi rohkeuteni ylläpitämiseksi.
— Lupaa minulle, ett'et anna sen masentua.
— Vaikea lupaus…
— Mutta sinä annat sen, lemmittyni!
— Mitäpä voisinkaan kieltää, sinun pyytäessäsi. Ah, Gösta, se, joka on naineen naisen suurin autuaallisuus saattaa minut punastumaan… katkera on punastuminen ja vaikea salata…
— Kuullessani sinun noin puhuvan, milt'ei pelkään sinun rakastavaa! minua vähemmin kuin ennen…
— Varastettua onneani en tahtoisi vaihettaa mihinkään, mutta varastettu onni ja salaiset riemut ovat kuni ruusuilla tanssiminen jonkun kuilun reunalla, jonka syvyyteen usein olen katsellut ja tullut päästäni huumatuksi sekä…
— Miksi tahdot huolestuttaa minua näillä sanoillasi? Ei, älä itke noin, älä! Onko meidän rakkaudellamme mitäkään yhteistä maailman kurjain menojen kanssa, eikö se ole kahden sydämen vapaa uhri toisillensa?
— Niin, se on totta, Göstani! Unohda katkerat sanani ja kyyneleeni… näethän, minä hymyilen, minä nauran omille sanoilleni, nauran koska sinä olet omani, ja tämä omaaminen on suurin ylpeyteni.