Oli juhannusaaton ilta vuonna 1788. Pääkaupungin kaduilla oli niin suuri väentungos, että näillä usein syntyi täydellinen ahdinko. Väki ei kuitenkaan samonnut tulliporteille viettämän nurmikolla tavallista suviriemua, vaan ikäänkuin sopimuksen johdosta kulki tämä juhlapukuinen, vakavissa mietinnöissä oleva väkijoukko ales laivasillalle, satamaa kohti.
Hovissa oli tänä iltana illanvietto. Kustaa III näytti iloiselta, ja hänen tuliset silmäyksensä lensivät väliin läpitunkevina noihin juhlapuvussa oleviin herroihin ja naisiin, jotka tässä silmänräpäyksessä paistattelivat itseänsä siinä armon auringonpaisteessa, joka säteili näissä kuninkaallisissa saleissa.
— Kahdeksan päivän kuluessa on Rasumoffskyä käsketty lähtemään Tukholmasta, — lausui spanialainen ministeri huolellisella katsannolla puoliääneen kreivi Oxenstjernalle. — Minä en ole hänen personallinen ystävänsä, mutta mitä te tästä ajattelette? Sitä pidän varsin varomattomana.
— Asiain tullessa vissille kannalle, vastasi kreivi Oxentsjerna, — lakkaa te'eskenteleminen. Onhan valtiollisissa tapahtumissa samoinkuin yksityistenkin elämässä joitakuita silmänräpäyksiä, jolloin totuus näkyy alastomana, ja silloin on vähäpätöistä, josko se tulee ilmi muutama hetki ennemmin tahi myöhemmin.
— Tämän ankaruuden johdosta luulee kuningas varmaankin Katharina-keisarinnan julistavan hänelle sotaa, — kuiskasi tanskalainen lähettiläs eräälle ystävällensä, — mutta siihen on tämä liian viisas, — ja hän avasi hymyillen hohtokivillä koristetun nuuskarasiansa, jonka kanteen Venäjän keisarinnan kasvot olivat taiteellisesti piirretyt.
Kuningas jutteli, vielä milloin yhden milloin toisen kanssa. Hänen olennossansa oli huomattava levottomuus, ja useimpien kasvoissa nähtiin surua ja huolta sekä kyyneleisiä silmäyksiä. Tuo tavallinen leikkisä puhetapa ei tahtonut oikein päästä vauhtiin, mielet olivat alakuloiset, eikä Kustaa-kuninkaan hymyilylläkään ollut kuten tavallisesti, rauhoittavaa vaikutustansa. Etenkin oli alakuloisuus huomattava naisten piirissä, sillä useimmat olivat täytyneet erota tahi tulisivat eroamaan rakkaimmastansa, eikä Magdalena Rudenshöld'inkään tarvinnut tänä päivänä hillitä noita tuskallisia tunteitansa, jotka häntä olivat ahdistaneet aina siitä päivästä asti, kun Armfelt oli lähtenyt.
— Saanko viedä muassani muutamia rakkaita terveisiä? — kysyi kuningas puoliääneensä, katsellen häntä suojelijan ja ystävän sääliväisyydellä?
— Sire? — Magdalenan silmäripsissä kimalteli kyyneleitä, ja katsahtaen näiden väikkyviin helmiin jatkoi Kustaa-kuningas:
— Minä tulen kertomaan eräälle mitä olen nähnyt… tämän sanottuansa oli kuningas poissa hänen luotansa, ja vieraiden lähettiläiden ympäröimä näytti hän ainoastansa näkevän ja kuulevan sitä kunnioitusta, jota hänelle osoitettiin sekä niitä sattuvia muistutuksia, joita hänen läheisyydessänsä rohjettiin tehdä päivän tärkeimmästä kysymyksestä: sodasta Venäjää vastaan.
Noin yhdeksän paikoilla meni kuningas suoraa tietä laivasillalle puolisonsa, kuninkaallisen perheen, valtioneuvostojen ja niiden herrojen sekä naisten seuraamana, jotka olivat olleet läsnä hovipidoissa. Tämä oli Kustaa-kuninkaan mielen mukainen, juhlallinen esiytyminen, täynänsä loistavia pukuja, ritarillisuutta, suloutta ja kauneutta, ja kuningas, joka oli ottanut osaksensa sankarin toimen, salli uskollisten alamaistensa ihmetellä ja kummeksia sitä loistoa, jota hän itse levitti kunnianmerkillään, hohtokivillään ja koristuksillansa, ja joita myöskin, voittamatta kuitenkaan hänen komeuttansa, joka taholla loisteli hänen ympärillänsä.