— Niin, ystäväiseni, eihän aina tarkoiteta mitä sanotaan, ja olkoon mitä tahansa, niin voihan tällaisilla ajoilla…
— Sillä yhteiskunnan asteella, jossa sinä olet, on todellakin anteeksiantamatointa esiintyä sellaisilla ajattelemattomilla lauseilla.
Herttuatar otti nöyryydellä vastaan tuon ankaran nuhteen, ja läsnäolevat naiset riensivät vakuuttamaan, että he puolestansa, ja mitä heillä muutoin olikin kuningasta vastaan, kuitenkin pitivät häntä liian hyvänä ruotsalaisena, omatakseen edes pienintä aijettakaan ruotsalaisten sotakunnian ehkäisemiseksi.
Yksinään jäätyänsä seisoi Sofia Albertina kauan avonaisessa akkunassa vajonneena syviin ajatuksiin, jotka koskivat hänen kolmea veljeänsä: — Heittäytyä vehkeilemisiin ja heti säikähtää, kunnianhimoisia, velttoja ja voimattomia, sellaisia he ovat, Kaarlo ja Fredrik, — hän ajatteli, — ei kumpaisellakaan heistä olisi rohkeutta jos tarvittaisiin. Heissä oi ole äitini ylevää henkeä, Kustaa-kuningas on ainoa… Kustaa-parka, tämäkö siis on ainoa tulos hallituksesta, joka alkoi niin loistavasti ja onnellisesti… sinä olet joutunut asemaan, jossa sinua väärin arvostellaan… miksi et tyytynyt tuohon vähäpätöisempään, vaan kuitenkin kunniakkaampaan toimeen, että olisit; ollut rauhan ylläpitäjänä ja harrastanut alamaistesi edistystä siveellisessä ja taloudellisessa vaurastumisessa… miksi, niin, miksi et sitä tehnyt! Sofia Albertina peitti kasvonsa käsillään, ja alakuloisuuden sekä levottomuuden huokaus kuului hänen huuliltansa.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Nuot kolme sotaretkeä Venäjätä vastaan olivat päättyneet. Kumpaisenkin sotivan valtakunnan hallitsija oli puolestansa ikävöinyt rauhaa. Kustaa-kuningas oli väsynyt sisällisistä ja ulkonaisista riidoista; hänen aikeensa koota kaikki puolueet isänmaan lipun ympärille eivät olleet onnistuneet, vaan siitä huolimatta oli hän saavuttanut etuja ja voittoja sekä onnistunut tehdä vastarintaa vihollisille. Katharina, joka kentiesi pelkäsi sitä yksimielisyyttä ja innostusta, joka ehkä voisi herätä oloon saavutetuista voitoista, oli ollut yhtä halukas kuin Kustaa-kuningaskin saamaan lopun tästä sodasta, ja Verälän rauhan sopimuksen allekirjoitettua, elokuun 14 p. 1790, piti Kustaa kuningas juhlallisen tuloretkensä Tukholmaan, elokuun 30 p. 1790.
Kuninkaan väsymätöin sielu työskenteli kotimaisten olojen järjestämisessä, urhollisten soturein sekä kaikkein, jotka tässä sodassa olivat itsensä kunnostaneet, palkitsemisessa ja teki yhä jättiläissuunnitelmia tulevaisuuden varalta sekä otti samalla innolla kuin ennenkin osaa toisten valtakuntain asioihin etenkin tuon nyt niin onnettoman Ranskan, ja Moniteurin, Journal de Paris'in ja muiden sanomalehtien vuoksi laiminlyötiin milt'ei kaiken muun lukeminen.
Aina Ranskan vallankumouksen alusta oli hän seurannut sen kehittymistä mitä suurimmalla hartaudella ja hän oli se hallitsija, joka muita selvemmin käsitti sen merkityksen ja surulliset seuraukset.
— Niin, Elis-hyväni, — lausui kuningas, joka jutellen näistä vaiherikkaista ajoista astuskeli edestakasin Schröderheim'in rinnalla, — Ranskan kuningaskunnan vaarallinen asema on epäkohta, joka voi kojua kaikkiin kuningaskuntiin. Muutamat viestit ovat vaikuttaneet minussa sellaisen hirmun, että niitä ajatellessani kauhistun. Ei tullut unta silmiini sinä yönä, kun sain kuulla tuon riehuvan roistojoukon antaneen Feneloun pään hänen vävynsä Berthierin suudeltavaksi; koko yön oli tuo kauhea näky silmissäni enkä voinut nukkua vähääkään. Kuitenkin nukuin minä makeasti yöllä ennen elokuun 19 päivää. Ei, minä kammoksun tätä vallankumousta, minä vihaan sitä!… Maasta paenneille Bourboneille tahdon tarjota suojapaikkaa valtakunnassani ja minä tahdon tehdä kaikki, ollakseni muiden hallitsijani luona hyödyksi Ludvig XVI:sta asialle.
— Teidän majesteettinne hyvä ja jalo sydän on aina sama!