— Se ei kannata mainitsemista, Elis. Enhän olisi ihminenkään, jos en nyt ponnistaisi kaikkia voimiani. Axel Fersen on tätä nykyä Parisissa ja ystävällisessä yhteydessä kuninkaallisen perheen kanssa; hän auttaa Maria Antoinettea, ja tunnen itseni levolliseksi, tietäessäni heillä hänessä olevan luotettavan ystävän, jolla on pää ja sydän paikallansa. Ja itsekin lähden kentiesi sinne vast'edes, niin saammehan nähdä…
— Teidän majesteettinne innolla ja nerolla saatane kentiesi jotakin toimeen tässä onnettomassa asiassa, jos vaan nuot muut vallat…
— Pitäisihän kaikkein olla halukkaat tukahuttamaan… niin, kaikissa tapauksissa luulen herättäneeni Katharina-keisarinnan halun ja toivon saavani pysymään sen vireillä, sillä hän käsittää selvään esimerkin tuottaman vaaran, innostuksen voiman ja kansassa heränneiden liikkeiden tarttuvaisuuden, joka on levinnyt Amerikan aarniometsistä Ranskaan saakka ja joka vallattomuuden viehätyksen ja petollisen kaunopuheisuuden houkuttelemisien kannattamana on erittäin sovelias viettelemään roskaväkeä, joka aina pitää vallattomuutta vapautena. — Minä itse suosin kansanvaltaisuutta ja olen riidellyt tuota vanhaa neuvostoa vastaan sekä ollut ainoa puolustamaan kansan oikeutta näiden yksivaltaisuus-ehdoituksilta. Olenpa itse pannut toimeen vallankumouksenkin isänmaani vapauden ja turvallisuuden edestä; mutta, foi de gentilhomme, olisinpa valmis uhraamaan henkeni, kukistaakseni tuon ranskalaisen… heidän "vapauttansa" minä kammoksun sekä halveksin heidän "tasa-arvoisuuttansa" ja "yhdenvertaisuuttansa" ja inholla mainitsen minä näitä sanoja, vaikka ajatukseni ikäänkuin lumottuina niissä riippuvat.
Kuningas vaikeni muutamaksi sekunniksi, hänen hienot kasvonsa leimusivat mielikarvaudesta ja hän jatkoi äkkiä: — Olen jo koettanut estää ja tulen tästälähtein nimenomaan kovasti kieltämään sanomalehden-kirjoittajia ja kirjailijoita sanallakaan mainitsemasta Ranskassa ilmautuneita levottomuuksia sekä kansalliskokouksen keskusteluja ja päätöksiä.
— Valistunut ja sivistynyt kansa, joka on tottunut mielihalulla seuraamaan asiain menoa, pitää tätä kieltoa liian ankarana kovuutena. Sire, olen rohjennut ilmaista tämän vilpittömän mielipiteeni. Ei yksikään hallitsija, paitsi Augustoa, olo niin laajan vallan ohessa, kuin teidän majesteetillanne on, voimallisemmin suojellut ja hartaammin kunnioittanut sanan vapautta ja tieto…
— Elis-hyväni, seuraukset voisivat tosin olla sellaiset kuin sanot; mutta minun syyni ovat pakoittavia, — vastasi Kustaa-kuningas lempeästi ja näyttämättä panneen pahaksensa Scröderheimin rohkeata muistutusta. Astuttuaan vielä kerran vaitonaisena laattian poikki, jatkoi hän enevällä alakuloisuudella: — Minä olen hallituksessani ollut liiaksi lempeä, liiaksi myöntyisä… olen antanut sydämeni ja tunteeni puhua liian paljo, ja silloin kun olisin pitänyt panna toimeen varoittavia esimerkkejä, olen antanut armon astua rangaistuksen sijaan. Jo kapinan ja uppiniskaisuuden ensimäisten oireidenkin ilmestyessä olisin… mutta saadaanhan nähdä, mitä meille tästä lähtein on odotettavissa, jos he ottavat esimerkkiä Anjalan liitosta… yhden verisen pään täytyy pudota…
— Sire, suvaitkaatte…
— Ei, ei sanaakaan Hästesko'sta eikä niistä muista!… Minä olen karkaissut itseni kaikkia esirukouksia vastaan, vieläpä omaa itseänikin vastaan. Ajan henki vaatii ankaruutta, jott'ei sen mielettömyys tempaisi meitä turmion pyörteisiin… Minun päätökseni on luja kuin kallio.
Kuningas pysähtyi erääsen linnan akkunaan, kääntäen mielenliikutusta osoittavat kasvonsa pois Schröderheimistä. Se ankaruus, jota Kustaa-kuningas piti tarpeellisena, täytti hänen sielunsa kauhistuksella, ja hän tunsi todellista riemua päästessään niistä synkistä ajatuksista, jotka häntä rasittivat, kun hän nyt lausui:
— Tule tänne, Elis, niin saat nähdä, — kuninkaan huulille ilmautui iloinen hymyily, samalla kuin hänen hienosta ivasta loistava silmänsä katseli ales linnan pihaan, jossa Armfelt istui eräässä kantotuolissa suuren kunniavahtinsa ympäröimänä, jolla hän oli kannattanut itsensä linnaan. Osoittaen tuota loistavaa seuruetta, lausui kuningas: — Minkälainen narri Armfelt onkaan. Hän käyttäikse, ikäänkuin olisi hän turkkilainen pasha! Minä pelkään sananparren toteutuvan, jossa sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.