— Minuun koskee todellakin kipeästi, nähdessäni hänet noin mieletöinnä, — jatkoi kuningas vakavammin, — mikä hän on, miksi hän itseänsä luulee? Suoraan sanoen ei ole mitään, jota hänen kunnianhimonsa ei luule saavuttavansa! — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, Elis-hyväni; minä menen tekemään suunnitelmaa uuteen näytelmäkappaleesen, enkä suvaitse kenenkään itseäni häiritä, ei kenenkään, ja, — mennessänsä kääntyi hän äkkiä ympäri, lausuen: — Minä olen antanut Armfelt'ille ystävyyteni, ja hän on tehnyt minulle monta palvelusta, joiden takia pidän häntä arvossa ja joita olen myöskin osannut palkita; mutta eikö hän luule jo saaneensa kyllältä? Hän menee liian pitkälle vaatimuksinensa. Jos hän haluaa kreiviksi, tulee hän siksi pääsemään, mutta ei miksikään muuksi, — ja sen täytyy sinun hänelle sanoa.
Schröderheim, joka oli Armfelt'in todellinen ystävä, joutui hämillensä ja koetti etsiä joitakuita sanoja ystävänsä puolustukseksi, mutta Kustaa-kuningas keskeytti häntä hymyillen: — Niin niin, eihän se ole kovin vaarallista, — lausui hän; — Armfelt on hemmoiteltu onnen poika, ja hänen on vaikea kestää myötäkäymistä. Vielähän asia on autettavissa, kun hän vaan ymmärtää pysyä aloillansa…
Ja kuningas sulki nyt itsensä työhuoneesensa, kentiesi antaaksensa tällä tavoin suosikillensa pienen muistutuksen ja pidättääksensä häntä etäämpänä sekä saattaaksensa hänet jälleen järkeensä.
NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
— Älkäätte panko pahaksenne, että olen rohjennut tunkea tänne saakka; mutta en ole voinut hillitä sydämeni halua saada itse kiittää teitä, armollinen neiti!
Se oli Maria Holm, tätä nykyä rouva Eneroth, neiti Rudenschöldin entinen ompelijatar, joka tällä tavoin ilmaisi sydämensä kiitollisuutta.
— Oletteko nyt todellakin onnellinen?
— Minun mieheni on niin hyvä, äitini ja sisareni ovat luonani, ja me tulemme kaikki hyvin toimeen. Niin, minä olen niin onnellinen, ja teidän kauttanne, armollinen neiti, ovat kaikki: nämät levolliset päivät tulleet! — Marian tavallisesti kalpeilla kasvoilla oli rusottava hohto, jonka riemu ja kiitollisuus oli synnyttänyt: — Että te, neiti ajattelitte kaikkea tuota, jota minä koetin kuvailla itselleni pelkäksi mielettömyydeksi, mahdottomuudeksi ja hulluudeksi… ja että minä kerta satuin teille mainitsemaan lapsellisesta lemmestäni, kuinka kummalliselta minusta kaikki tämä tuntuu! Niin, mikä harvinainen onni minulla oli ensi kerran sattuessani teidän läheisyyteenne, se oli Daschka-kreivittären luona. Ah, te, armollinen neiti, olette unohtaneet kaiken tämän, vaan en minä, en koskaan!
Tuo umpimielinen ja kaino tyttö oli tullut aviovaimoksi, ja tuon nuoren aviovaimon onnellisuus pani sanat vierimään hänen autuudesta hymyileviltä huuliltansa.
— Niin, niin, Daschka-kreivittären, — kertoi Magdalena, ja hänen ajatuksensa riensivät taasen tuohon ensimäiseen viehättävään nuoruuden aikaan, jolloin lapsuus riehakkaana leikintekona oli hänen takanansa ja tulevaisuus ikäänkuin tämän vaiherikkaana jatkona hänen edessänsä: entisyys muserretuista nukenpäistä ja tulevaisuus muserretuista sydämistä…