Hiljainen huokaus nousi Magdalenan povesta. Nyt ja silloin, kuinka erinkaltaista! Vihlovalla levottomuuden tunteella silmäili hän Marian, — tuon huolettoman ja viattoman — tyyniä, levollisia kasvoja; ah, sellainen olisi hän itsekin voinut olla! — Daschka-kreivittären, niin, se oli silloin! — kertoi Magdalena: — Mihinkähän tuo iloinen, veikistelevä venakko oli joutunut? Mihin olivat joutuneet hänen kaikki senaikuiset ihailijansa? Ja minkähän tuloksen hänen oma haaveileva käsityksensä elämästä oli saavuttanut?
— Ja sitte… jatkoi Maria, — oletteko, armollinen neiti unohtanut sen päivän, jolloin kohtasimme metsäpolulla?
— Juuri tämän suvipäivän, tämän elämäni suvipäivän ja kaikkein niiden viattomain lapsellisten muistojen johdosta, jotka olivat tämän päivän kanssa yhteydessä, tulinkin teitä ajatelleeksi! Kaikki nämät sydämelleni niin rakkaat muistot haluaisin vielä kerran saada elää uudestansa ja pysähtyä niihin!
Alakuloisuuden vivahdus himmensi Magdalenan silmissä olevaa tulta, auringon säteet valuivat hänen kultaisille kutrillensa, ja hänen paisuville huulillensa ilmautui murheellisen kaipuun hymyily.
Maria huomasi koskettaneensa joitakuita Magdalenalle surullisia muistoja, — tällä jalosukuisella neidillä, joka näytti hänestä kuuluvan ylhäisempään maailmaan, — voiko hänelläkin todella olla jonkinlaista surua? — Hämmästyksellä kysyi Maria tätä itseltänsä, ja kyyneleet kostuttivat hänen silmänsä, kun hän, kädet ristissä, hiljaa lausui: — Ah, jospa voisin jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttani!
— Teidän pitää silloin tällöin tulla tänne sanomaan minulle, että olette onnellinen, — vastasi Magdalena tuolla sievällä, iloisen avosydämisyyden sekaisella kohteliaisuudella, jota hän, vaikka sydämensä pohjassa olisikin ollut mitä tahansa, kuitenkin aina osasi käyttää, ja jossa olikin hänen suurin viehätysvoimansa, — teidän pitää välistä tulla tänne, se tulee todellakin tekemään minut iloiseksi…
Näillä jäähyväisillä meni Maria pois, ja jäätyänsä yksin, meni Magdalena suorastaan ruhtinattaren luokse, joka esihuoneessa hän tapasi Södermanlannin herttuan.
— Mikä onnellinen kohtaus! — lausui Kaarlo-ruhtinas hymyillen.
— Siihen tarvitaan teidän korkeutenne suuri suosio, että pidätte tämän onnenanne, — vastasi Magdalena, aikoen nöyrästi tervehtien mennä hänen ohitsensa.
— Ei sellaista kiirettä, neiti Rudenschöld-hyväni, se auringonpaiste, jonka teidän läsnäolonne luo, on yhä vaan ohikiitäviä säteitä. Suvaitkaatte viipyä muutama minuutti, että saan ilmaista teille sitä harrasta ihantelemista, jota omannan kauneudellenne ja nerollenne.