— Olen todellakin hämilläni, kun en voi löytää kyllin soveliaita sanoja vastatakseni teidän korkeutenne korulauseista.
— Ei korulauseisin, neiti Rudenschöld; nämät ovat sydämeni todellisia ajatuksia.
— Se on liian suuri armo, teidän korkeutenne!
— Te tahdotte taaskin minut jättää? Mitä teillä oikeastansa on minua vastaan?
— En tiedä, onko minulla mitään teitä vastaan… minä tiedän vaan, ett'eivät ajatukseni milloinkaan ole harhailleet niin kauas… niin korkealle, kuin teidän kuninkaalliseen korkeuteenne.
— Kovaa puhetta, neiti-hyväni, josta minä voisin tuntea itseni loukatuksi!
— Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne, mutta minä arvelin teidän kysymyksenne vaativan totuutta sisältävän vastauksen.
— Noh, olkoon niinkin! Te olette kuitenkin aina yhtä viehättävä, ja minä rukoilen siis, että te joskus suvaitsisitte ajatuksissanne muistella minuakin! Niin, Magdalena, ihana viehättävä Magdalena, minä lemmin teitä, ja minä pitäisin itseni onnellisimpana ihmisenä, jos te tahtoisitte… jos te voisitte vastata minun tunteisiini! — Kaarlo-ruhtinas oli puolittain polvistuneena tarttunut Magdalenan käteen, jolle hän painoi suutelolta.
— Kaikki vaihettelee tässä maailmassa, nyt on minun vuoroni tuntea itseni loukatuksi, — ja puolittain iloisen ja puolittain vihastuneen näköisenä veti hän pois kätensä, jatkaen: — ja kerrassansa pyydän, että teidän korkeutenne nyt viimeisen kerran pitäisi minulle tällaista loukkaavaa puhetta!
Ennenkuin herttua ennätti sitä estää, oli Magdalena jo pois huoneesta.