Suljetun oven ollessa itsensä ja Kaarlo-ruhtinaan välillä, hengähti Magdalena helpommin; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti. — Kuinka voi hän rohjeta? — Hän painoi kättään kovasti rintaansa. — Hänkin, kuinka rohkeni hänkin! — nämät puoliääneen lausutut sanat kuuluivat milt'ei huokaukselta. Tuo ihana Magdalena Rudenschöld huokasi kasvojensa juonteiden vienouden, suloisuuden ja viehättävän ihanuuden vuoksi… Ainoastansa yhdellä oli oikeus riemuita niiden suloudesta, ainoastansa yhdellä oli hänen sydämensä ja tulisi muuttumatta olemaan. Tuolla pikaisella vaihettelevaisuudella, joka oli hänen luonteessansa, pudisteli hän nyt keveitä, kullanhohtavia kutriansa.
— Hyi sentään! — lausahti hän pienellä ivallisella naurulla.
NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.
Magdalena istui äitinsä rinnalla. Tuota hyvää sopua ja rakkautta, joka näiden välillä aina oli vallinnut, verhosi nyt ikäänkuin peittävä huntu. Ei niin, kuin olisi äiti ja tytär rakastaneet toisiansa vähemmin kuin ennenkään; mutta äidin oli valloittanut värisyttävä levottomuus lapsestansa; ja voiko tämäkään suoraan katsella äitinsä silmiin?
Tämä ei ollut Magdalenalle helppo asia, ja heidän liikkeissänsä oli jäykkyys sekä heidän sanoissansa laimeus, jota ei kumpikaan rohjennut ehkäistä, pelosta että joko toinen lausuisi tahi toinen saisi kuulla liian paljo.
Heidän pakinoimisensa ei siis koskenut heitä itsiänsä, vaan he pysyivät kumpikin puoluettomalla alalla ja koettivat sanoa toisillensa totuuden keskustelematta suorastansa niin arkaluontoisesta asiasta, kuin tuo häviämätöin pilkku nuoren tytön nimessä ja hyvässä maineessa on.
He juttelivat nyt sangen ystävällisesti. Pentistä, Magdalenan rakkaimmasta veljestä sekä iloisesta ja reippaasta leikkitoverista.
— Lapset pienet, surut pienet, lapset isot, surut suuret, — lausui kreivitär Rudenschöld, luoden äkisti silmäyksen Magdalenaan. Pentti saattaa minulle paljo huolta, hän on liian rohkea liian varomatoin… ah, niin, varomatoin! — Hän huokasi, ja hänen silmäyksensä kiinnittyivät taasen tyttäreensä.
— Oh, hän tulee kait järkevämmäksi, hänen täytyy kait tulla siksi, — vastasi Magdalena, koettaen näyttää hämmästymättömältä; — hänellä on niin hellä ja hyvä sydän.
— Ja luuletko siis tämän tulevan puhumaan minun puolestani… ja että hän tulee säälimään minun tuskaani?