— Varmaan, varmaan?
— Niin, kentiesi. Lapsen rakkaus voi tosin olla suuri, mutta äidinrakkaus… sitä et sinä voi käsittää… et voi käsittää minun levottomuuttani ja pelkoani.
Magdalena hento vartalo värisi, mutta voittaen mielenliikutuksensa, silmäili hän suloisesti hymyillen äitiänsä; ei millään tavalla voinut hän nyt puhua. Pelko, että hän saattaisi äidillensä menehtymättömän surun, valtasi hänet ahdistuksella, ja äitinsä rauhoittaminen ja kaiken pelon poistaminen häneltä oli kaikki, mitä Magdalena tällä hetkellä halusi.
— Niin, kentiesi ei se olekaan mitään, — lausui kreivitär Rudenschöld, joka Magdalenan hymyilystä sai uutta toivoa ja uutta voimaa — kentiesi on se vaan juorupuhetta… panettelemista…
— Mitä hänestä sitte jutellaan? — kysyi Magdalena, koettaen hämmentää asiata.
— Hänestäkö? Ah, niin!… Kevytmielisten toverien seura, jossa saadut esimerkit ovat vaaralliset sellaiselle luonteelle, kuin hänellä on… siinä on kaikki, mutta siinä on kylläksi herättämään minussa pelkoa. Toivoisin sydämestäni hänen tulevan varovaisemmaksi… häneltä kuluu paljo rahaa, ja sinä tiedät minun varallisuuteni. Vaiti, luulenpa kuulevani hänen askeleensa.
— Minä tulen puhumaan tästä hänelle.
— Ei nyt. Joskus toiste, kun joudutte kahdenkesken, on parempi.
— Kuten haluatte, äitini, — lausui Magdalena, suudellen hellästi äitinsä kättä. Mikä anteeksi rukoileminen tässä suudelmassa olikaan! Mikä pelko, ett'ei hän voisi lykätä kauaksi selityksen antamista eikä ajan pitkään estää äitiänsä kuulemasta niitä huhuja, joita Magdalena tiesi itsestänsä olevan kulkemassa. Siis näki hän helpoituksen tunteella yksissä olon äitinsä kanssa keskeytetyksi ja hymyillen tarjosi hän kättä Pentille:
— Noh, mitä uutta, veliseni? — kysyi hän iloisesti.