— Ja niiden avulla hän kokonansa panee Kaarlo-herttuankin sekaisin.
Niin, kuinka voisi tämä tulla toimeen ilman parhainta ystäväänsä!
Kuningas…
— Pentti-hyväni, — keskeytti häntä heleästi naurahtaen Magdalena, — etpä ole tänään muuta tehnytkään, kuin puhunut kuninkaasta!
— Enkö muuta? Noh, niin, eipä sitä paljo olekaan ihmettelemistä, sillä minä olin tänään aamiaisilla, ja siellä puhuttiin… Niin, minuun ei kaikki tuo todellakaan koske! Mutta Kustaa-kuninkaalla on suuri puolue vastassansa, ja nuori Ribbing nauroi sydämellisesti kolttosellansa, kun hän meni kuningasta vastaan punaiseen hännystakkiin puettuna (50), ja sekä hän että Liljehorn sanoivat suorastaan kuninkaan menettäneen järkensä!
— Liljehorn, jonka on kiittäminen Kustaa-kuningasta kaikesta? Ei, tämä on mahdotointa! — huudahti Magdalena. — Olenpa hänen äsken kuullut puhuvan kuninkaalle mitä nöyrimmillä ja mielittelevimmillä sanoilla… Ja että hän sitte rupeaa… ei, älä seurustele, Pentti, näiden ihmisten kanssa, joiden vilppi herättää minussa todellista inhoa!
— Malla-kultani, älä tule noin tuimetuksiisi monioista ohimennen lausutuista sanoista. Jospahan olisit kuullut…
— En tahdo enään kuulla enempää! "Ohimennen lausuttuja sanoja!" Minä tunnen ne sellaiset: kerrottuina mies mieheltä käyvät ne pian täysistä tosista. — Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitte lisäsi hän hymyillen kiivaudellensa: — Niin, panetteleminen ja väärät syytökset takanapäin, mielisteleminen, mateleminen ja epäjumaloiminen edessäpäin, sellainen on tavallisesti maailman meno! Ja mitä Kustaa-kuninkaasen erittäin tulee, tarvitsee hän todellakin suuren neronsa, ett'ei menettäisi järkeänsä!
Magdalena oli viimeisiä sanoja lausuessansa kietonut huivin olkapäillensä ja laskien tuon pienen puolalaisen lakin päähänsä, lausui hän äidillensä sydämelliset jäähyväiset, ojensi Pentille kätensä ja lisäsi iloisesti:
— Hoida vaan itseäsi, Pentti-kultani, ja sitä sinä todella tarvitsetkin, sillä pitihän sinun tulla kenraaliksi mitä pikemmin!
— Ja rikkaaksi sekä mahtavaksi, älä suinkaan tätä unohda, — lisäsi hän hymyillen, seuraten sisartansa ulkona odottavaan kantotuoliin.
Kun se, vieden neiti Rudenschöld'iä, kulki Pohjoismalmi-torin poikki (nykyisen Kustaa Aadolfin torin), näkyi hänen vierellänsä äkkiä loistava ratsastaja-joukko, jonka eturivissä paroni Armfelt, pää pystyssä ja uljaalla ryhdillä, antoi tulisen ratsunsa vitkallisesti ravata, tervehtien ritarillisesti Magdalenaa. Tämän äidin tuskalliset silmäykset ja puolittain lausumat viittaukset olivat kalvavia muistutuksia, ja samalla kuin purppuranpuna peitti hänen otsansa ja poskensa, loi hän silmäyksensä pois Armfelt'ista.