— Niin, rahanpulasta on päästävä! Armfelt kehottaa innokkaasti valtiosäätyjen koolle kutsumista ainoana pelastuksena. Olen paljo epäillyt, mutta olen kuitenkin nyt päättänyt kutsua säädyt valtiopäiville.
— Sepä on näinä aikoina liian rohkeasti tehty, ja ruhtinoiden on syytä peljätä saavansa nähdä yhtä surullisia kohtauksia kuin Ranskassakin, — vastasi herttua.
— Se on tosi, — vastasi kuningas vilkkaasti; — mutta siinä tapauksessa olen päättänyt ennen ehkäistä kuin tulla ehkäistyksi, ja minä työskentelen paraikaa uuden hallitusehdoituksen laatimisella, jonka hyväksyttyä kuninkaanvaltaa ei voi valtiosäätyjen oikut kukistaa eikä häväistä ja joka kuitenkin tulee, toivoakseni, sovittamaan kaikki puolueet, sillä se tulee perustumaan kansan lailliseen osanottoon hallituksessa yleisillä vaaleilla sekä kaksikamari-laitokseen. Kuninkaan silmät loistivat nerosta sekä vilkkaudesta ja hetken kuluttua lausui hän: — Valtiollisesta pakosta täytyi minun saada vakuutuskirja hyväksytyksi, jonka jälleen aion peruuttaa, niin pian kuin olosuhteet sen sallivat, ja minä tulen riemulla jälleen antamaan alamaisilleni kaikki ne oikeudet, jotka minä heiltä olen riistänyt. Niin, kun kerta olen toteuttanut kaikki unelmani ja pannut toimeen kaikki mielitekoni, silloin tahdon levätä, ja elämäni loppupäivät tulevat kulumaan onnellisina ja rauhallisina… katsos Brunnsvik'in tyyntä pintaa… noin, kas noin, tulee elämäni olemaan! Ja tässä uudessa linnassani, jonka vertaa rakennustavan kauneudessa ei ole, tahdon viettää vanhuuteni ja yksinäisyydessä johdattaa mieleeni nuoruuteni rakkaimpia muistoja!
Kuninkaan kasvot olivat lempeän, haaveilevan näköiset, ja ajatuksiinsa vaipuneena astuskeli hän edemmäksi. Äkkiä synkistyi hänen otsansa, ja hän jatkoi huoaten:
— Auringon lasku on ihana purppurassaan; mutta Brunnsvik'in pinta näyttää ikäänkuin veriseltä. Tulevatko minun tulevaisuuden unelmani jäämäänkin pelkiksi unelmiksi?
Kuninkaan tätä kysyessä muuttui herttuan kasvot hieman, samalla kun hän iloisesti vastasi: — Unelmia ja todellisuutta, Kustaa. Niin, mitä meidän elämämme muuta onkaan kuin yhä jatkuva jono tulevaisuuden unelmia?
NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.
— Tiedätkö varmaan hänen olevan täällä?
— Minä nä'in hänen puolipäivän aikaan lähtevän tänne.
Näitä sanoja lausuivat kaksi naista, jotka eräänä jälkeenpuolipäivänä uudella vuodella 1792 kulkivat Hagaan päin. He olivat kumpikin hyvin kiedotut avaroihin kaapuihin ja karvapäähineihin, ja yhdestä näistä kurkisti eräät lukijalle tutut kasvot, jonka hienoille poskille talvipakkanen oli lumonnut mitä ihanimpia ruusuja. Tämä oli rouva Enerot, tuo entinen Maria Holm, joka kälynsä seurassa teki tämän kävelyretken; hän jatkoi hymyillen: — Mutta vaikka minä nä'inkin hänen lähtevän kaupungista, en voi kuitenkaan mennä takaamaan, että sinä tulet saamaan häntä nähdä!