— Minä olen koettanut sitä kumminkin kymmenen kertaa, vaan aina turhaan… enkä luule itselläni tänäänkään olevan onnea. Kuitenkin tuntuisi minusta harmittavalta palata jälleen kotia, voimatta sanoa nähneeni kuningasta! Niin, sinä naurat; mutta teille, täällä asuville, on niin tavallista, että…
— Ei, älä sano sitä! Minä puolestani olen kylläkin ihastunut kuninkaasen, ja minulla on suuret syyt… eikö minun oikeastansa tule kiittää häntä siitä, että Enerot'in… että meidän tulevaisuutemme on tullut turvatuksi?
— Ja tämäkö siis on hänen mieluinen Hagansa? — kysyi rouva Enerotin käly, joka tultuaan kaupunkiin maaseudulta, nyt loi uteliaita silmäyksiä tuohon valkoiseen lumihuntuun, joka peitti kedot sekä keinui puiston lehdittömillä oksilla ja taivaanrannalla oli ripustanut valkoisia köynnöksiä alati vihantaan havumetsään. — Niin suloista on päästä maalle! Mutta nyt alkaa jo hämärtää, ja ennenkuin ehdimme perille…
— Tulee pimeä. Niin, kentiesi haluat palata takaisin?
— Enpä suinkaan; me olemme jo tulleet niin pitkälle, että voimme hyvin mennä perille asti. Kaikessa tapauksessa tulee linnan näkeminen olemaan hauskaa, ja kuu on jo noussut. Kunhan et vaan pelkää kävellä näin myöhään minun seurassani?…
— Minä pelkäisin enemmän, jos joku tahtoisi tulla pitämään meille seuraa, — vastasi veitikkamaisesti tuo nuori rouva.
— Minä tarkoitin…
— Niin, kyllä minä olen käsittänyt sinua, kultaseni; mutta olemmehan me ilman seikkailuksitta päässeet tännekin, ja minä toivon meillä kotimatkallamme olevan samanlaisen onnen, kaikessa tapauksessa en ainakaan minä pelkää.
— Noh, astukaamme sitte rivakkaasti. Klaara-tädin illallinen tulee minulle oikein maistumaan. Tulethan sinä mukana hänen luoksensa?
— Sen kylläkin teen; Enerot on luvannut tulla minua sieltä hakemaan.